Maaliskuun vallankumous oli taitekohta myös elintarvike- kysymyksessä. Asioiden hoito tuli suomalaisiin käsiin, minkä uskottiin ratkaisevan aikaisemmat ongelmat. Senaattorit esimerkiksi ajattelivat, että kun säännöstely oli "laillisella pohjalla" ja kyseessä oli kansan yhteinen etu, järjestelmä toimisi ilman muuta. Tämä osoittautui kuitenkin toiveajatteluksi, kun resurssit heikkenivät ja ristiriitaiset edut tulivat esiin. Irtaantuminen Venäjästä lopetti ulkopuolisen määräilyn, mutta samalla menetettiin se tukipylväs, johon oli viime kädessä luotettu, nimittäin se venäläinen koneisto ja poliittinen tahto, jonka varassa viljansaanti oli ollut. Väliaikaisen hallituksen kanssa päästiin viljakauppoihin, mutta tavaraa ei saatu. Keskusvallan heikkenemisestä seurasi vaikeus ruokkia Suomessa olevaa sotaväkeä, mikä kiristi elintarviketilannetta ja mielipiteitä.
Merkittävin muutos elintarvikekysymyksessä maaliskuun vallankumouksen jälkeen oli, että samalla kun politiikka koveni siitä tuli sisäpoliittinen kysymys, joka kytkeytyi yhteen muiden vaikeuksien kanssa. Venäläisen senaatin aikana maassa oli voipulaa mutta rauhallista, elokuussa 1917 oli voita ja voivarastojen ryöstöjä.
Kotimaisen elintarvikepolitiikan perustaksi tuli eduskunnan 16. toukokuuta hyväksymä elintarvikelaki, joka oli voimassa vuoteen 1920 asti. Se antoi hallitukselle laajat oikeudet takavarikoida elintarvikkeita ja muita tarveaineita. Samalla rakennettiin paikallistasolle ulottuva säännöstely- organisaatio. Keskeisiä elimiä olivat senaatin alainen Elintarvikekeskuskomitea alajaostoineen ja kunnalliset elintarvikelautakunnat. Hankinnoista vastasivat alajaostojen valtuutuksella toimivat keskusliikkeet ja osuuskunnat sekä Tuontikunta. Kaikilla tasoilla järjestelmässä olivat edustettuina "yhteiskunnalliset voimat", kuten sanottiin, eli poliittiset puolueet, keskusliikkeet, tuottajajärjestöt ja kuluttajat. Tämän ajateltiin varmistavan että kaikki toimii. Senaatissa elintarvikeasiat olivat syyskuuhun asti sosialidemokraattien, Wäinö Wuolijoen ja Väinö Tannerin, vastuulla. Säännöstelyjärjestelmässä oli kuitenkin sisäänrakennettu ristiriita, jonka ylittäminen näytti tulevan poliittisesti mahdottomaksi: valtion joutui hankkimaan elintarvikkeita tuottajien ehdoilla ja jakamaan niitä kuluttajien ehdoilla. Tähän ongelmaan ei kyetty löytämään poliittista ratkaisua.
Keväällä 1917 maan viljavarastot inventoitiin ja johtopäätös oli, että kulutusta on rajoitettava. Viljavarastot takavari- koitiin 5. kesäkuuta. Tämä tarkoitti, että ylimääräiseksi laskettu vilja (lähes puolet varastoista) oli pakko myydä valtiolle, joka Tuontikunnan avulla jakoi sen edelleen kunnallisille lautakunnille. Näiden tehtävä oli varmistaa korttiannokset sille väestön puolikkaalle, jota ei laskettu omavaraistalouksiin. Viljatuotteiden korttiannos oli työn raskauden mukaan 150-300 grammaa päivässä. Yleistä oli kuitenkin jakaa suurempia annoksia, koska varastojen aliarvioinnin vuoksi vakavaa pulaa ei kesällä 1917 ollut. Viljaa voitiin siirtää etelän kaupungeista pohjoisen maaseudullekin. Huolettomuuden yksi syy oli Venäjän ja Yhdysvaltain kanssa sovitut viljakaupat, joiden odotettiin tuovan maahan yhteensä 120 miljoonaa kiloa jauhoja. Leipäkorttien käyttöönotosta huolimatta viljan säännöstely jäi vielä puolinaiseksi. Korttikaupalla oli merkitystä vain suurimmassa paikoissa ja sielläkin vain ajoittain, koska suora kauppa tuottajilta kuluttajille oli käytännössä sallittua. Maidosta, voista ja lihasta oli pulaa virallisessa kaupassa: armeija kulutti edelleen 17 000 kiloa lihaa ja 5 000 kiloa voita päivässä, minkä lisäksi vienti Pietariin oli runsasta.
Elokuussa 1917 epävarmuus ruoan hankinnassa ja hintojen nousu tuntuivat jo raskaana pienituloisimpien elämässä. Ensimmäiseen puutteeseen reagoitiin voimakkaasti, varsinkin kun sen takana nähtiin petoksellisuutta. Turussa Valion varasto ryöstettiin, koska ajateltiin että voita pimitettiin hintojen nousun toivossa. Tosiasiassa kyseinen varasto odotti vientiä Pietariin - mikä turkulaisen ostajan kannalta ei ollut ainakaan parempi asia. Elokuun lopulla säännöstely joutui poliittiseen kriisiin ja avuttomuuden tilaan. Senaattorien lisäksi erosivat elintarvikekeskus- komitean jäsenet. Tästä alkoi "Åkermanin politiikaksi" kutsuttu menettely. Se tarkoitti, että uusi elintarvike- päällikkö, ratsumestari Åkerman, antoi Tuontikunnalle salaisen luvan maksaa viljasta tuottajille ylihintaa. Silti valtion keskusvarastoihin pystyttiin hankkimaan vain nimellisiä määriä kotimaista viljaa. Muutoinkin Elitarvikeosaston toiminta jäi tehottomaksi ja osin sekasortoiseksi. Uutta satoa ei kyetty luotettavasti inventoimaan, hinnat nousivat, kaupungeissa alkoi olla ennen kokematonta jauhopulaa ja kaikkien luottamus säännöstelyyn horjui. Luottamusta oli omiaan vähentämään myös elintarvikepäällikön poliittinen maine aktivistina ja työväestön vihollisena. Hän joutuikin eroamaan.
Lokakuun 19. päivänä perustettiin "Erityinen neuvottelu- kunta elintarvikekysymyksen järjestämiseksi", jonka piti vauhdittaa luovutuksia. Korkein elintarvikehallinto järjestettiin kokonaan uudelleen perustamalla epäpoliittinen elintarvikehallitus. Marraskuun suurlakon ja hallituskriisin vuoksi se pääsi aloittamaan toimintansa vasta joulukuun alussa. Uuden hallituksen johtoon tuli W. A. Lavonius, joka jo pari vuotta oli arvostellut hallituksen säännöstelypolitiikkaa ja johtanut Kuntainvälistä elintarviketoimikuntaa, joka käytännössä vastasi kaupunkien elintarvikkeiden saannista. Hänenkin virastonsa epäonnistui ja elintarvikehallitus jätti eronpyynnön sisällissodan kynnyksellä 22.1.1918 vastalauseena toimivaltansa rajoituksille. Pääsyy oli ilmeisesti hallituksen päätös estää viljavarastojen tarkastaminen paikan päällä. Kertaakaan vuoden 1917 aikana elintarvikkeiden säännöstelystä vastanneet valtiolliset viranomaiset eivät nauttineet sellaista poliittista tukea, joka olisi ollut välttämätön annettuun tehtävään.
Syyskuussa aloitetun viljatarkastuksen puutteellisten tietojen perusteella tulevan vuoden viljavajaukseksi saatiin eri tahoilla 45-130 miljoonaa kiloa. Tämäkin arvio perustui siihen, että kulutus vähennettäisiin alle puoleen sodanedellisestä. Todellisuudessa tilanne ei ollut näin huono, sillä tuonti oli edelleen mahdollista, kuten uskottiin. Sotaa edeltänyt normaalikulutus oli turhan korkea mittari ja ennenkaikkea inventoinnin kertoma viljamäärä oli 38 prosenttia alle todellisen sadon. Viranomaisilla oli kuitenkin huonompi kuva asiasta ja se laittoi liikkeelle suunnitelmat pienentää annoksia ja tehostaa hankintaa kulutuskeskuksiin. Vuoden 1918 alussa omavaraistalouksille varattiin viljaa 6-9 kiloa henkeä kohti kuukaudessa ja kaupunkilaisten leipäkorttiannokseksi määrättiin 200 grammaa tai 300 grammaa päivässä. Annosten pienentäminen oli helppoa, mutta pienennetynkin määrän hankkiminen oli vaikeata. Tuontikunta sai syys-joulukuussa Venäjältä 12,5 miljoonaa kiloa jauhoja, mutta kotimaista viljaa saatiin vain kymmenesosa siitä. Amerikkalaista viljaa ei saatu maahan lainkaan, koska Suomen hallitus piti ympärysvaltojen kontrollivaatimuksia liiallisina. Amerikkalaiset pelkäsivät viljan menevän saksalaisille ja suomalaiset taas elättelivät toivoa saada viljaa Saksasta. Valtiojohtoisen viljakaupan saavutukset jäivät näin ollen lopultakin vaatimattomiksi. Ei ole vaikea havaita, että tämä epäonnistuminen johtui paitsi valmistautumattomuudesta myös ongelman politisoitumisesta, mikä esti kompromissit.
Kaupunkien pelastus syksyllä 1917 oli tuonti Venäjältä ja omien elintarvikelautakuntien hankinnat. Paikalliset lautakunnat maksoivat ylihintaa lähiseudun tuottajille ja saivat siten ostettua varastoja. Kun mukaan lasketaan pimeä kauppa, kaupungeissa pystyttiin jotenkuten jakamaan mainitut korttiannokset. Epäsäännöllisyyttä oli kaikkialla, mutta ei nälkää. Maaseudulla ja parhaiden tuotantoalueiden ympäristössä ei ollut vaikeuksia tyydyttää kulutusta, koska uusi sato oli käytettävissä ja kunnalliset lautakunnat tekivät kaikkensa pitääkseen viljan pitäjässä. Huonoimmin asiat olivat Pohjois- ja Itä-Suomessa, missä oli aina eletty ostoviljalla. Nytkin siellä oltiin Tuontikunnan, siis valtion, toimitusten varassa.
Muiden elintarvikkeiden osalta tilanne oli jokseenkin sama kuin viljan, paitsi että niiden ajoittaiseen loppumiseen virallisesta kaupasta oli jo totuttu. Vielä syksyllä voita ja lihaa myytiin edelleen Venäjän armeijalle ja Pietariin. Maaseudulla elintarvikelautakunnat eivät puuttuneet lihan, maidon ja voin kauppaan ja kaupungeissakin niin tehtiin vain ajoittain. Tavaraa oli saatavissa markkinahintaan. Syksyllä elintarviketilanne tuskin heikentyi siitä mitä se oli ollut kesällä, mutta siitä tuli yhä enemmän poliittinen ja tunteellinen kysymys. Jos puhe "voin piilottamisesta" suututti ihmisiä, tieto "leivän loppumisesta" oli jo syy tarttua aseeseen. Tämän ongelman hallitsemisessa valtiollinen elintarvikepolitiikka epäonnistui täydellisesti.
Elintarviketilanne oli monissa muissa maissa aivan yhtä huono, mutta esimerkiksi Ruotsissa asiaan tartuttiin aikaisemmin ja kovemmin ottein - ja selvittiin pelkällä tyytymättömyydellä.
Oliko nälkä punikki?
Ruoan loppumista pelättiin ja sen puute esitettiin syyksi moneen väkivallantekoon sekä vuonna 1917 että 1918. Juhani Aho kirjoitti, että "nälkä on punikki" eli yhteiskunnallisen levottomuuden syy. Syntyneen kriisin ymmärtämiseksi on kuitenkin hyvä tietää millä tavoin elintarviketilanne oli vaikea: oliko se vaikea hallitukselle, puolueille, joillekin kansalaisille, vai kaikille.
Ennen kesää 1917 ruokapulaa ei ollut, mutta syksystä 1917 talveen 1919 säännöstely pakko-ottoineen oli oleellinen osa suomalaisten toimeentuloa, jopa keskeinen arkipäivän kysymys. Säännöstely ei kuitenkaan kuvaa ihmisten todellista ravintotilannetta. Korttiannokset eivät kerro mitä ihmiset söivät, koska niitä ei määritelty tarpeen mukaan, vaan viranomaisten hallussa olleiden varastojen mukaan. Siksi keksittiin jakaa 20 gramman leipäannoksia. Kenenkään ei oletettukaan elävän tällaisella ravinnolla.
Väestön ravinnonsaanti oli hieman parempi kuin säännöstelyn perusteella voisi päätellä. Viljapula oli todellinen, mutta kuitenkin rajallinen. Ensinnäkin se rajoittui syrjäseutuihin ja kaupunkeihin ja toiseksi viljanpuute ylikorostui, koska sitä säädeltiin ankarimmin ja tilannetta verrattiin suuren tuonnin aikoihin. Vuoden 1916 kulutukseen verraten vajaus olikin merkittävä, jopa järkyttävä, olihan maassa 1917-1919 alle puolet aikaisemmasta viljamäärästä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut ruoan vähentymistä puoleen, koska vilja oli vain osa ravintoa ja tuontivilja edelleen sen osa. Sitä paitsi ennen vuotta 1917 maahan oli tuotu viljaa paljonkin yli välttämättömän tarpeen. Ruokavalio oli siten tarpeettoman leipävoittoinen ja leipäviljan syöttäminen karjalle oli yleistä. Pahimman puutteen aikana, vuonna 1918, säästettiin rehusta sekä syötäväksi että myytäväksi. Voidaan olettaa että viljaa ei hukattu - vaikka sitä Huittisissa jokeen ajettiinkin - vaan käytettiin ihmisravinnoksi. Maan yhteenlasketut viljavarat (ruis, vehnä, ohra ja puolet kaurasta) olivat tuolloinkin yli 300 grammaa asukasta kohti päivässä, josta rukiin osuus oli puolet. Määrä on kaksin- kertainen verrattuna viralliseen kulutusnormiin. Se on toki paljon vähemmän kuin sodanedellinen normaalikulutus, mutta yhtä paljon kuin vuoden 1920 kulutustutkimuksessa todettu käyttö.
Kaikki eivät saaneet tarvitsemaansa viljaa, mutta lasku osoittaa, että kulutukseen tuli eri tavoin enemmän tavaraa kuin säännöstelty kauppa osoittaisi. Viljainventaarioiden puutteet toki tiedettiin tai ainakin voitiin todeta jälkikäteen: keväällä 1918 siemenviljaa olikin riittävästi, vaikka ne oli jo "syöty" ja seuraavien vuosien kyselyt antoivat samoista pelloista huomattavasti suurempia tuloksia. Pakko-otot olivat kuitenkin niin vaikea asia, että niiden tehostaminen oli mahdotonta. Siksi katsottiin läpi sormien sekä laajaa epävirallista kauppaa että kunnallisten lautakuntien itsekkyyttä, sillä ne pelastivat väestön, vaikka estivätkin tasajaon.
Kaikilla ihmisillä oli jonkinlaisia vaikeuksia hankkia ruokaa, mutta on vain luonnollista että elintarpeita ymmärrettiin säästää, varastoida, hankkia omia teitä ja tarvittaessa muuttaa kulutusta. Leipää korvasivat erityisesti peruna, muut juurekset, liha ja kala. Niiden tuotanto ei laskenut ja hinnat eivät nousseet lainkaan samassa vauhdissa kuin jauhojen hinta. Lihan hinta jopa reaalisesti laski. Maidon ja voin kulutuksen lasku jäi pieneksi, vaikka jakelussa oli katkoja. Leivän keskeisyyden vuoksi petun käytöstä puhuttiin paljon, mutta käyttö jäi lopultakin pieneksi, eikä se ravintona muutoinkaan ollut todellinen vaihtoehto.
Maaseudun ydinalueilla ei yleisesti ollut pahaa pulaa, ja hintojen nousu oli pienempi kuin kaupungeissa. Tosin kova jakotaistelu ja sen mukanaan tuoma levottomuus ulottui myös maaseudulle. Suurin puute keskittyi kuitenkin sinne, missä ei ollut poliittista levottomuutta.
Asutuskeskuksissakaan ei syntynyt pitkäaikaista pulaa kuin sokerista ja kahvista. Toinen asia on, että hinta karsi ostajista köyhimmät ja harmitti kaikkia. Tämä seikka, enemmän kuin absoluuttinen puute, antoi elintarvike- kysymykselle sen poliittisen räjähdysvoiman. Hinnannousu ikäänkuin valitsi ne kansalaiset, joilla oli oikeus syödä. Silti: kapina ei alkanut nälästä, mutta siitä tuli nälkä.
(Pertti Haapala)