Ennen sotaa
Ennen maailmansotaa työttömyys oli tuttu mutta rajoittunut ilmiö. Maaseudulla oli talvisin työnpuutetta, mutta sitä ei pidetty työttömyytenä. Kaupungeissa rakennustyöläisten talvityöttömyys oli säännönmukainen ilmiö, jota sen sijaan pidettiin ongelmana. Siihen myös puututtiin. Suurimmissa kaupungeissa ulkotyöläisten talvityöttömyyttä oli tapana lievittää hätätöiden avulla. Kyse oli korostuneesti paikallisesta toiminnasta, jossa toimijoina olivat kunnanvaltuustot, niiden asettamat toimikunnat ja työväenyhdistykset. Ajatus tässa työllisyyspolitiikassa oli, että kunta korporaationa suojeli jäsentensä toimeentuloa. Vieraspaikkakuntalainen ei voinut saada apua ja näiden muuttoa kaupunkiin pyrittiin jopa estämään.
Teollisuudessakin työllisyys vaihteli, mutta työvoiman suuren vaihtuvuuden vuoksi vähentäminen tapahtui useimmin "luonnollisesti": reservinä käytetyt vaimot, lapset ja maalaiset hävisivät muualle synnyttämättä työttömien armeijaa. Sahoilla ja muussa sesonkityössä väliaikaa ei käsitetty työttömyydeksi ja useimmat olivatkin väliajan muissa töissä. Työntekijöiden liikkuvuus ja joustava perhetalous olivat ne mekanismit, joilla työvoiman kysyntä ja tarjonta normaalioloissa tasoitettiin - tai työnpuute piilotettiin. Tästä syystä Suomessa ei ollut muuta vakiintunutta työllisyyspolitiikkaa kuin mainittu kunnallinen talven yli auttaminen.
1914
Sodan alettua elokuussa 1914 teollisuudesta irtisanottiin 6.000 työntekijää ja 19.000:n työpaikka oli epävarma. Syksyllä työttömyys ei pahentunut, mutta työajan lyhentäminen oli yleistä, mikä merkitsi myös palkan laskua. Satamien ja sahojen töiden loppuminen ja rakennusalan lama aiheuttivat kuitenkin pelon joukkotyöttömyydestä. Senaattiin perustettiin erityinen valiokunta, joka kehotti ja valtuutti viranomaisia luomaan työtilaisuuksia. Valtion rahaa ei kuitenkaan luvattu, vaan senaatin paimenkirje alkoi vastuun siirtämisellä: "Puutetta kärsivän väestön avustaminen on ennen kaikkea kuntien velvollisuutena. Tähän nähden senaatti pyytää kuvernöörejä kääntymään kaikkien läänin kuntien puoleen kehoituksella, että nämä kiinnittäisivät erityistä huomiota työttämien avustamista koskevaan kysymyksen ja ajoissa ryhtyisivät toimenpiteisiin töiden hankkimiseksi ... ja järjestämiseksi, niin ettei kuntain tarvitsisi ottaa köyhtyneitä jäseniänsä täydellisesti hoitoonsa, mihin ne lain mukaan ovat velvolliset". Kenraalikuvernööri helpotti työttömien asiaa antamalla luvan rahankeräykseen työttömien avustamiseksi. Tällöin työntekijöiden määrä oli ammattientarkastajien mukaan laskenut 19 prosenttia, eniten rakennustyöväen ja rakennusteollisuuden piirissä. Koska kysely oli satunnainen ja kohdistui kaupunkeihin, se ei kuvaa koko maan työttömyysastetta, joka oli muutamia prosentteja, mutta osoittaa että kaupunkityöväelle syksy 1914 oli tavallista vaikeampi.
Kunnat ryhtyivätkin torjumaan työttömyyttä järjestämällä yleisiä töitä. Samoin valtion töitä aikaistettiin. Kun jo pian alkoi tulla tilauksia myös Venäjän valtiolta, pelätty joukkotyöttömyys supistui syyslomaksi. Helsinkiin ja Viipuriin työttömyys ei levinnyt lainkaan, koska siellä oli tarjolla linnoitustöitä heti sodan alettua. Loppuvuodesta niihin olisi voitu sijoittaa kaikki maan työttömät. Myös metalli-, kutomo- ja nahkateollisuus saivat huomattavia sotatilauksia jo syksyn aikana. Kaksituhatta naista palkattiin neulomaan alusvaatteita valtion laskuun kotonaan. Loppuvuodesta 1914 työttömyyttä oli metsätöiden vähentymisen vuoksi lähinnä Pohjois-Suomessa ja Savossa, minne mainitut valtion toimet eivät ulottuneet.
1915-1916
Vuosina 1915 ja 1916 työntekijöistä oli monin paikoin pulaa sekä kaupungeissa että maataloudessa. Ajat eivät kuitenkaan olleet tavalliset, sillä työvoiman liikkuvuus ja työn epävarmuus lisääntyivät huomattavasti. Sisä-Suomessa oli edelleen työttömyyttäkin ja monissa kaupungeissa jouduttiin järjestämään hätätöitä naisille ja niille miehille, jotka eivät perhesyistä voineet muuttaa toiselle paikkakunnalle. Työntekijöitä siirtyi runsaasti pohjoisesta etelään, maalta kaupunkiin, kaupungista toiseen ja alalta toiselle. Erityisesti väkeä veti Helsingin seutu, kun taas sahateollisuus- keskukset, Pohjanmaa ja Pohjois-Suomi menettivät sitä. Puunkorjuun ja sahojen (osa-vuotisten) työpaikkojen luku vähentyi noin 70.000:lla. Näistä pääosa siirtyi muihin töihin, muun muasssa valtion halkotyömaille. Venäjälle haettiin työnvälitystoimistojen kautta 30.000 työntekijää ja ehkä 10.000 miestä lähtikin sinne. Vuoden 1916 jälkipuoliskolla työtilanne oli etelän kaupungeissa erittäin hyvä ja työvoimapulaa oli varsinkin ammattitaitoisista metallimiehistä ja palvelijoista. Jossakin taas jouduttiin tekemään vajaita päiviä raaka-ainepulan vuoksi.
1917
Vuoden 1917 alussa Suomen talous oli täysin kytkeytynyt Venäjän sotamenestykseen. Sotatarviketeollisuus työllisti noin 42 000 henkeä ja lähes kaikki muukin vienti suuntautui sinne. Linnoitustöissä ja muissa sotilasurakoissa oli parhaimmillaan noin 30.000 työntekijää. Kun venäläinen sotaväki (yli 100.000 miestä) ja siviiliväestö olivat lisäksi suurehko kuluttajajoukko, venäläiset tilaukset työllistivät jo välittömästikin lähes 100.000 suomalaista. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen sotatilaukset ja vallityöt muuttuivat epäsäännöllisemmiksi, alkoivat vähetä ja pääosin loppuivat elokuussa, kun Venäjä ei kyennyt niitä enää maksamaan ja Suomen valtio ei antanut lisää lainaa niiden rahoittamiseksi. Venäjältä palasi tuhansia työntekijöitä, osa köyhtyneinä, osa rikastuneina. Nämä ja kotimaisista sotilastöistä vapautuneet saivat vielä alkukesästä töitä, mutta kesän mittaan tilanne alkoi heikentyä. Yksi syy oli poliittinen levottomuus; ainakin työnantajien mukaan yletön lakkoilu pysäytti lukuisat työhankkeet.
Vallityöläiset
Heinäkuun lopussa ja elokuun alussa lähes kaikki sotatilaukset loppuivat. Teollisuudessa se ei merkinnyt täyttä pysähdystä, mutta muissa varustöissä työpaikat menivät lopullisesti. Osa näissä töissä olleista palasi kotiseudulleen muihin töihin. Vallityöthän olivat olleet ylimääräisiä työtilaisuuksia, joihin lähdettiin lähinnä maa-, metsä- ja rakennustöistä ja kun työ loppui oli tavanomaista että palattiin kotipaikkakunnalle. Maaseudulla oli jatkuva työvoimapula ja lisäksi vain kotikunnasta saattoi saada hätätöitä tai avustusta. Kaupunkeihin jäi kuitenkin niin paljon työttömiä että lehdistöön - ja myöhempään historiankirjoitukseen - syntyi legendaarinen "vallityöläinen", juureton huligaani, joka järkytti yhteiskuntarauhaa vaatimuksillaan työstä ja leivästä. Juuri vallityöläiset nähtiin kesän levottomuuksien taustalla, syypäinä tai kiihotukselle altistuneina. Maineeseensa verrattuna näiden työttömien määrä oli pieni, sillä kaikkiaan sotilastöiden loppuminen vei työpaikan noin 20.000:lta, joista vain osa jäi työttömäksi. Suurimmissa kaupungeissa ja teollisuuspaikoilla oli elokuussa 7.800 työtöntä. Puolet heistä oli Helsingissä. Joka toinen sai kuitenkin kaupungilta työpaikan ja työnhakijoiden määrä laski pariin tuhanteen. Enemmistö syksyn työnhakijoista sai työpaikan, joten kokonaan työttömäksi jääneiden kuukausittainen määrä jäi Helsingissä alle tuhanteen. Pääosa työnhakijoista oli rakennusalan työmiehiä, naiset hakivat yleensä taloustöitä. Teollisuustyöntekijöitä oli joukossa paljon vain elo- ja joulukuussa: viitisensataa.
Työttömiä oli joka tapauksessa poikkeuksellisen paljon ja syksyllä 1917 työttömyys oli koko ajan läsnä julkisuudessa. Siitä tuli sivuilmiöineen poliittisen ja taloudellisen epävarmuuden pelottava symboli. Työttömät ja työväen- järjestöt vaativat kuntia järjestämään töitä ja näitä vaatimuksia vauhditettiin valtuustojen piirityksillä ja muilla mielenosoituksilla. Yleisiä töitä järjestettiinkin melko paljon, Helsingissä noin 5000:lle, Turussa 1300:lle, Vaasassa 1500:lle, Porissa, Tampereella ja Viipurissa lähes tuhannelle sekä useille sadoille pienemmissä kaupungeissa. Valtion toimesta oli kesällä 1917 perustettu Työttömyyskeskuskomitea, jonka tehtäväksi tuli ongelman lievittäminen. Se järjesteli kyllä tehokkaasti organisaatiota, mutta eduskunnan myöntämät rahat hätäaputöihin jäivät pääosin käyttämättä. Vastuu jäi siten kunnille. Vaikka työllistetyistä ei ole tarkkoja tietoja, tapana ja sääntönä oli että varsinkin perheellisille oli järjestettävä työtä. Tässä onnistuttiin kohtalaisesti. Työttömyys kasvoi kuitenkin poliittisena kysymyksenä, joka ei ratkennut. Paikallisesti työttömyys kytkeytyi muihin ristiriitoihin, hintojen nousuun, elintarvikepulaan ja kunnallisvaltaan. Sen ideologista latausta havainnollistaa lehdistön kuva moraalisesti turmeltuneesta työmiehestä, jonka ylpeys ei taivu vastaanottamaan kunnan tarjoamaa orjatyötä.
(Pertti Haapala)