Heti kun maailmansota alkoi, Suomeen alkoi virrata ruplia. Suomen Pankin ruplavaranto kasvoi niin että lopulta kesällä 1917 niiden osuus setelikatteesta oli 76 prosenttia. Tämä oli uusi ilmiö, mutta sinänsä asiassa ei ollut mitään käsittämätöntä. Suomella oli laajat kauppasuhteet Venäjälle ja maassa oli venäläistä sotaväkeä ja siviiliväestöä, joiden yhteismäärä kesällä 1916 arvioitiin 250.000 hengeksi ja vuonna 1917 vielä suuremmaksi. Nämä ihmiset maksoivat elantonsa ruplilla. Suurimmat summat tulivat Suomeen siten, että Venäjän valtio osti markkoja, joilla se maksoi sotatarviketilauksia ja palkkaa sotilailleen ja varustöihin pestatuille suomalaisille. Käytännössä tämä tapahtui pääosin niin, että Suomen Pankin Pietarin konttori myi markkoja ja sijoitti saamansa ruplat venäläisiin pankkeihin. Pienempiä määriä tuli rautateiltä ja postilaitoksesta, jotka saivat maksuja ruplina. Huomatuin, vaikka edellisten rinnalla vähäisempi seikka oli keinottelijat, jotka toivat Suomeen ruplia ja veivät markkoja. Koska Suomen maksutase Venäjän kanssa oli sotavuosina vahvasti ylijäämäinen, Suomen Pankin tileillä oli lopulta 357 miljoonaa ruplaa (parikurssin mukaan 1,2 miljardia kulta- markkaa).
Muiden valtioiden tapaan Venäjän hallitus rahoitti sotaansa painamalla seteleitä, joiden arvolla oli taipumus pudota. Suomen Pankin ongelmaksi tulikin käteen jääneiden ruplien arvon lasku. Ruplia pyrittiin myymään eteenpäin, mutta se oli mahdollista vain tappioita kärsimällä. Koska kurssi- tappioita ei haluttu, odoteltiin mieluummin arvon nousua.
Markalla ja ruplalla oli aluksi kiinteä kurssi, minkä vuoksi Suomen Pankki joutui maksamaan ruplasta keskimäärin neljänneksen enemmän kuin sen kansainvälinen arvo oli. Ruplan ylihinta myös edisti niiden virtaa Suomeen ja markkojen virtaa Venäjälle. Ylikurssin yksi näkymätön seuraus oli sekin, että suomalaiset maksoivat tuonnistaan Venäjältä tavallaan 25 prosenttia ylihintaa verrattuna tilanteeseen, jossa rupla ja markka olisi vaihdettu kansainväliseen kurssiin. Tämä tappio voidaan tulkita suomalaisten maksamaksi "sotatulliksi" (Korpisaari), jonka rinnalla Suomen valtion budjetista maksetut sotilasmiljoonat olivat pieni raha.
Ongelmat havaittiin, mutta asioiden uskottiin korjaantuvan: sota loppuisi, kurssit palaisivat pariarvoon ja Venäjä vastaisi veloistaan. Suomen Pankki toimi tässä sääntöjensä mukaan ja oli huolissaan lähinnä vain omista rahoistaan, eikä rahajärjestelmästä. Tosin paljoa ei ollut tehtävissäkään. Venäjän viranomaiset vaativat pakkokurssia välttääkseen taloudellisen sekasorron vaaraa ja alentaakseen omia kulujaan. Uhkauksena käytettiin suunnitelmia yhdistää Suomen rahalaitos valtakunnalliseen. Suomalaiset päättäjät, lähinnä keskuspankin johto, ajattelivat, että kurssitappiot ovat pienempi paha kuin ruplan arvon romahtaminen Suomessa tai koko pankin hävittäminen. Tiedettiin, että Venäjän tarkoitus oli maksattaa Suomella sen osuus sotakuluista, joksi oli määritelty 1,8 prosenttia valtakunnan sotamenoista. Kun ruplan korkealla kurssilla vielä asiallisesti tuettiin vientiä Venäjälle ja työllisyyttä Suomessa, asiaa ei pidetty niinkään pahana. Päinvastoin pankki- ja teollisuusmiehet korostivat, että kurssin lasku veisi yhtiöt vaikeuksiin ja sotatilausten loppuminen olisi katastrofi kaikille. Näin suomalaisetkin olivat valmiit valitsemaan sen tien, joka näytti välittömästi parhaalta.
Suomen Pankin riskien pienentämiseksi päästiin jo loppuvuodesta 1915 sopimukseen, jolla pakkokurssista luovuttiin. Silti Suomen Pankki noteerasi ruplan edelleen 25 prosenttia yli sen kansainvälisen arvon ja seurasi vain sen laskua. Markka devalvoitui ruplan mukana, mutta tällä ei ollut paljoa merkitystä, kun kauppaa käytiin vain Venäjän kanssa. Vuonna 1916 rupla olikin melko vakaa ja keskuspankin asema helpottui. Sopimuksen toinen puoli oli, että Suomen Pankki lainasi Venäjän hallitukselle markkoja, joita se tarvitsi sotatarvikehankintoihin ja linnoitustöihin Suomessa. Lainoja myönnettiin vuosina 1916 ja 1917 yhteensä 400 miljoonaa markkaa. Niiden vakuutena oli Venäjän valtion obligaatioita. Lisäksi markkoja myytiin (285 mmk) dollareita ja puntia vastaan. Tämä ei poistanut Venäjän markkapulaa, vaan koko vuoden 1917 Suomesta yritettiin saada lisää rahaa. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen suomalaiset eivät enää taipuneet painostukseen - silläkään uhalla että työt Suomessa loppuivat. Ruplakysymys poistui päiväjärjestyksestä sikäli, että sen kurssi realisoitiin ja lopulta ruplien vastaanotto lopetettiin kokonaan. Suomen Pankin siihenastiset kurssitappiot siirrettiin kirjanpitoon tulevina saatavina. Niitä ei koskaan saatu, vaan pankin lopulliseksi tappioksi laskettiin sittemmin 695 miljoonaa markkaa. Se kuitattiin kotimaisella paperirahalla. Se oli taas yksi syy rajuun inflaatioon vuosina 1918 ja 1919.
(Pertti Haapala)