Paperimarkka
Ennen maailmansotaa rahanarvo ja luottomarkkinat olivat vakaat. Markan arvo oli loivasti vaihdellut vuosikymmenien aikana, mutta jyrkkä arvon lasku, inflaatio, oli tuntematon. Rahalla oli ihmisten mielissä pysyvä arvo ja tämä usko jatkui myös sotavuosina. Inflaation todellisuus ja havaittiin vasta sodan jälkeen.
Rahan kuviteltu ja todellinen vakaus perustui kultakantaan, mikä tarkoitti että keskuspankki lunasti setelit kullalla. Tämä esti laskemasta liikkeelle vakuudetonta paperirahaa. Sodan syttyminen muutti tilanteen sikäli, että Venäjä luopui kultakannasta ja sen seurauksena, keinottelun estämiseksi, Suomen Pankki myös lopetti setelien kultaan lunastamisen marraskuussa 1914. Silti kultakannasta ei periaatteessa eikä virallisesti luovuttu. Suomen Pankki toimi jatkossakin vanhan ohjesääntönsä mukaan: setelien katteena oli kulta ja pankin hallussa ollut ulkomainen valuutta.
"Paperimarkka" syntyi siten että ruplien kasvattamaa valuuttavarantoa vastaan laskettiin liikkeelle lisää kotimaista rahaa. Myös Venäjän valtion velkasitoumukset laskettiin setelinanto-oikeuteen, joten niillä oli sama vaikutus kuin paperiruplilla. Venäjän rahasta riippumatta setelistöä lisättiin myös isojen punta- ja dollarikauppojen seurauksena. Heinäkuussa 1918 Suomen Pankin ohjesääntöä muutettiin vielä niin, että myös Suomen valtion sitoumukset voitiin laskea setelinantooikeuteen. Seuraus kaikesta tästä oli, että suomalaisen paperirahan määrä kymmenkertaistui vuoden 1918 loppuun mennessä ja kasvu jatkui aina vuoteen 1922 asti.
Setelistön lisäämiseen ei ollut missään vaiheessa ulkoista pakkoa, vaan se perustui keskuspankin harkintaan. Lisääntynyt raha ei ollut sinänsä katteetonta. Sekä pankin johto että yleisö luottivat markkaan ja vakuuksien olemattomuus paljastui vasta jälkikäteen. Setelistön määrästä tuli kuitenkin ongelma, koska se reaalitalouden heiketessä johti inflaatioon. Kesällä 1917 Suomen Pankkia arvosteltiin setelistön paisumisesta ja asiaa yritettiinkin korjata valtion lainoilla, joilla piti imeä erityisesti venäläisiä valuuttaobligaatioita pois markkinoilta. Eduskunta ei kuitenkaan kyennyt hajotuksen ja sitten sisällissodan vuoksi päättämään asiasta. Halu käyttää valtion varoja rahaolojen vakauttamiseen oli laimea. Sen sijaan valtio lainasi Suomen Pankilta käyttövaroja, millä oli päinvastainen vaikutus. Vielä pahemmaksi tilanne muuttui sisällissodan vuoksi, sillä tämäkin sota rahoitettiin paperirahalla.
Suomen Pankki jäi talvella 1918 punaisten haltuun ja toimi näiden valtionpankkina. Setelistöä lisättiin 156 miljoonalla markalla ja lainaa lisättiin 15 miljoonalla, eli yhteensä vallankumousta rahoitettiin 171 miljoonalla. Tästä summasta 77 mmk oli "vääriä" seteleitä jotka mitätöitiin heinäkuussa 1918. Suomen Pankin kokonaistappioksi punaisen hallinnon ajalta laskettiin sittemmin 116 miljoonaa markkaa. Vaasan hallituksella ei myöskään ollut riittävästi rahaa. Sitä lainattiin Suomen Pankin paikalliskonttoreista, yksityispankeista, Ruotsista, Norjasta ja kansalaisilta ns. vapauden lainoina, jotka jälkikäteen muutettiin valtion obligaatioiksi. Lisäksi maksuja suoritettiin hallituksen kuiteilla ja "hätärahalla", pankkien, kuntien ja yritysten sitoumuksilla. Ruotsista saadun 20 miljoonan markan lainan takasivat yksityiset kunnes marraskuussa 1918 Suomen Pankista annettiin salaisesti vastaava määrä kultaa - joka tuotiin takaisin vuonna 1921. Kaikkiaan valkoisella puolella lisättiin erilaista paperirahaa jokseenkin yhtä paljon kuin punaisella puolella. Toukokuussa 1918 Suomen Pankin liikkeelle laskemia maksuvälineitä oli käytössä yhteensä 268 mmk enemmän kuin tammikuussa, minkä lisäksi liikkeessä oli runsaasti muuta paperirahaa, mm. pankkien postivekseleitä. Kaikki tämä oli liikarahaa, vaikka yksityiset ihmiset saattoivatkin kärsiä rahapulasta osan pankeista ollessa suljettuna. Vaasan hallitus maksoi sittemmin ottamansa lainat, päinvastoin kuin Kansanvaltuuskunta, mutta kummankin menot rasittivat valtiontaloutta yhtä lailla vuosia eteenpäin.
Sisällissodan jälkeen valtion rahantarve oli entistäkin suurempi ja tulot supistuneet. Ainoa mahdollisuus oli ottaa lisää lainaa. Vuonna 1918 valtion obligaatioita saatiin merkityksi yksityisille noin 500 miljoonalla lisäämättä juurikaan setelistön määrää. Sen sijaan valtion lyhytaikainen lainanotto rahoitettiin setelistöä lisäämällä. Ensiksi oli kuitattava kapinan kulut ja ruplien arvonalennus ja sen jälkeen valtion budjettia oli rahoitettava velalla. Vuoden 1919 lopussa setelistön katteesta 73 prosenttia oli Suomen valtion velkasitoumuksia. Silti maan rahaolot vakiintuivat vuoden 1919 aikana. Tähän käänteeseen vaikuttivat erityisesti tavarapulan lieventyminen ja liikarahan palaaminen Suomen Pankkiin, kun suuri osa valtionlainoista käytettiin elintarvikeostoihin ulkomailta. Seuraavien vuosien rahapolitiikalle oli ominaista luottojen kireys. Valtio maksoi keskuspankkivelkansa, mutta ei sodanedellisellä rahalla. Odotukset rahan arvon palautumisesta haudattiin lopullisesti 1920-1921 ja kun Suomi palasi muodollisesti takaisin kultakantaan vuonna 1925, markan kulta-arvo oli laskenut alle seitsemäsosaan sodandellisestä.
Inflaatio
Inflaatiota ei voi tarkasti seurata, koska se ei seurannut setelistön kasvua, eikä kaikki hintojen nousu ollut inflaatiota. Kuten todettu rahan määrän kasvu johtui setelinannosta, jonka taustana vuoteen 1917 asti oli Suomen Pankin ruplavarannon kasvu ja lainat Venäjän hallitukselle. Sen jälkeen pääsyy oli Suomen valtion lainanotto. Kultakantaan tottunut ajattelu ei huomannut setelistön kasvun vaarallisuutta rahanarvolle, osin siksi , että se ei tullut heti ilmi. Päinvastoin rahan lisääntyminen nähtiin vaurautena, jota sotakonjunktuurit näyttivät synnyttävän.
Sodan ensi vuonna setelistön kasvu se ei purkautunut hintoihin. Sotaboomin aikana 1915-1916 rahan runsaus sen sijaan jo huomattiin, kun talletukset kasvoivat ja korot laskivat merkityksettömän alhaisiksi. Lisärahalle oli kuitenkin myös kysyntää: metalliraha hävisi kierrosta, ihmisillä oli suuria käteisvaroja, venäläinen väestö Suomessa kasvoi, Venäjän hallitus maksoi tilauksiaan ja palkkoja suomalaisille, rahaa virtasi Venäjälle, oli noususuhdanne, rahatalous yleistyi nopeasti maaseudulla ja hinnatkin nousivat. Kun rahalla oli todellista kysyntää ja sen kiertonopeus oli hidastunut, setelistön lisääntyminen ei ollut inflaatiota.
Rahan ostovoiman alentuminen tuli kansalaisille selväksi viimeistään vuoden 1916 aikana. Hintojen jyrkälle nousulle oli silti riittävästi muitakin syitä kuin rahan määrä. Maailmanmarkkinahinnat ja tuontihinnat olivat nousseet jyrkästi kaikkialla vallitsevan tavarapulan vuoksi. Myös kotimaisista tavaroista oli pulaa ja keinottelukin nosti hintoja. On todennäköistä, että hintojen nousu ainakin pääosin johtui ns. tavarapuolesta. Kun tavarapula paheni vuonna 1917, hinnat nousivat nopeammin kuin paperirahan määrä. Setelistön ja muun paperirahan runsaus alkoi siirtyä hintoihin suhteellisen myöhään, vasta kun reaalitalous jyrkästi heikkeni. Syksyllä 1917 rahaa alkoi todella olla liikaa ja sen arvo laski nopeasti.
Maan itsenäistyttyä hintojen nousu edelleen jyrkkeni: elinkustannukset kolminkertaistuivat vuonna 1918. Syy oli puoliksi tavarapulan, puoliksi valtion setelirahoituksen. Tuotannon lamaantuminen jätti yhteiskuntaan nyt paljon ylimääräistä rahaa, jota vielä lisättiin. Piiloinflaatio oli muuttunut efektiiviseksi, so. hintojen nousu edellytti lisää maksuvälineitä. Myös ihmisten usko rahan arvoon horjui, mistä tavara-, kiinteistö- ja osakekeinottelun nousu huippuunsa oli merkkinä. Kesällä 1918 pörssissä tehtiin vaihtoennätys, joka rikottiin vasta 1980-luvulla. Silti Suomeen ei tullut hyperinflaatiota ja rahajärjestelmä pysyi pystyssä, koska luottamus markkaan maksuvälineenä säilyi. Se oli lujan poliittisen vallan ansio.
Inflaatio ei syntynyt itsestään. Painamalla setelirahaa ja siirtämällä sitä Suomeen Venäjä leikkasi osan suomalaisten ostovoimasta itselleen sotakuluihin. Suomen valtio teki samoin, sekin leikkasi osan kansalaistensa kulutuksesta omiin kuluihinsa. Suomalaiset osallistuivat maailmasotaan maksumiehinä. Maan sisällä maksumiehet taas olivat eriarvoisessa asemassa. Säästäjät menettivät. Tällä ei kuitenkaan ollut niin suurta vaikutusta kuin voisi luulla, koska ihmiset eivät jättäneet rahojaan pankkiin hupenemaan tai piironkiin odottamaan parempia aikoja. Häviäjiä olivat kaikki ne, joiden palkat eivät pysyneet inflaation vauhdissa ja ne jotka ostivat ylikallista ruokaa. Elintarvikepulan, mutta myös inflaation ansiosta, kaupunkilaisten vaurautta siirtyi maaseudulle. Torppien lunastaminen vuoden 1914 rahanarvon mukaan oli torppareille suuri inflaatiovoitto. Eniten rahan oikuista hyötyivät spekulantit ja vuoteen 1917 asti sotarviketeollisuus sekä kaikki ne, jotka suorittivat velkansa inflaatiorahalla. Hyötyjien määrä oli kuitenkin pieni verrattuna häviäjiin.
Inflaation odottamaton seuraus oli väestön tuloerojen pienentyminen, sillä keskiluokka hävisi enemmän kuin työväestö ja maanviljelijät taas suhteellisesti voittivat. Käytännössä tällainen tasoittuminen oli kaikkea muuta kuin kansaa yhdistävää, sillä inflaatioon liittyvät ilmiöt nähtiin helposti tarkoituksellisena pahantekona: huijauksena, rosvouksena ja ahneutena. Tämä synnytti katkeruutta, jota myös käytettiin poliittisesti hyväksi.
(Pertti Haapala)