Sota vei entisen varmuuden toimeentulosta: työttömyys ja työvoimanpuute vuorottelivat, ihmisiä oli paljon tilapäistöissä, sotakonjunktuuri nosti palkkoja tavallista nopeammin, maalaiset pääsivät käsiksi ennennäkemättömiin rahoihin, kauppiaat saivat keinotteluvoittoja ja virkamiehet saivat nähdä työnantajansa köyhtyvän ja saavutettujen etujen häviävän. Suomessa ei ollut palkkasäännöstelyä, kuten monissa muissa maissa, joten sekään ei tuonut vakautta palkkarintamalle. Nimellistulojen jyrkkä kasvu ei ollut vain inflaatiota ja kaikki tulot eivät nousseet yhtä paljoa. Sota-ajan poikkeusolot vaikuttivat erilaisiin tuloihin eri tavoin.
Eniten sotavuosina kasvoivat keinottelijoiden tulot, vaikka niistä ei olekaan suoria tilastotietoja. "Pääomia oli tarjolla erinomaisen runsaasti", todistaa pankinjohtaja Th. Wegelius, ja se synnytti uudenlaista yritteliäisyyttä, kuten osake-, kiinteistö- ja valuuttakauppaa, jota harrastivat sekä vanhat pankit että monet uudet pankkiiriliikkeet ja yksityishenkilöt - usein pelkällä lainarahalla. Osakekaupoista tuli kansanhuvia ja pörssikursseista jokapäiväinen puheenaihe, mikä synnytti uuden kirjallisuudenlajinkin, spekulanttikomedian, jossa ihmiset joutuvat uuden huumeen, rahantekemisen, valtaan. Ostajat luottivat erityisesti teollisuuden osakkeisiin. Pörssipeluri Amos Anderssonin todistuksen mukaan sijoittajia ei silti suinkaan kiinnostanut maan teollisuuden edistäminen, vaan osakekurssien loputon nousu. Helsingin arvopapaperi- pörssin vaihto kasvoi sota-aikana muutamasta miljoonasta lähelle miljardia markkaa vuonna 1918. Aina 1980-luvulle asti kestänyt vaihtoennätys tehtiin kesällä 1918, kun maa oli syvimmässä taloudellisessa kriisissään ja tuhansia ihmisiä kuoli nälkään. Kasvu loppui, kun rahamarkkinat rauhoittuivat, korot nousivat ja vaihtoa alettiin verottaa. Pörssikurssit putosivat samaa vauhtia kuin reaalitalous elpyi. Samanlainen oli kiinteistökaupan kehitys.
Yrittäjätulot kasvoivat palkkatuloja nopeammin, koska tavarantuottajalla tai myyjällä oli mahdollisuus ennakoida kulujen kasvu ja siirtää se myyntihintaan. "Sellaisena aikana, jolloin tavarasta on puute, tavara myy itse itsensä, kun sitä vain osaa hankkia", perusteli Hella Wuolijoki kauppiaan moraaliaan. Hintasäännöstely toki tiukkeni koko ajan, mutta ei kumonnut myyjän etua; itse asiassa säännöstely oli varmin merkki myyjän markkinoista. Yrittäjätulojen kasvusta on kuitenkin vain välillisiä osoittimia, kuten juuri hintojen nousu, verotulojen kasvu kaupungeissa, konkurssien ja protesteerattujen vekselien jyrkkä vähentyminen ja osakepääomien ja edullisten antien lisääntyminen. Yleinen aikalaiskäsitys, myös viranomaisten, oli että varsinkin sotatilauksia saaneet yrittäjät ja kauppiaat elivät sotavuosina kulta-aikaa. Vuodesta 1917 alkaen tuotannon lasku näkyi teollisuusryrityksissä ja kaupassa tulojen vähentymisena, mutta lainojen edullisuus piti taseet plussan puolella ja sodan jälkeen varastoista saatiin taas hyvä hinta. Varsinkin suurteollisuus oli investoinut ennen sotaa ja sen aikana ottamalla suuria lainoja, joiden takaisinmaksu muuttui yllättävän helpoksi.
Tavarapula vinoutti kaupan, kuten Kauppalehti valitti vuonna 1918: "Sota-ajan 'jobbarit' ovat ostelleet tavaroita varastoon, saaden ne siten häviämään markkinoilta. Viime kuukausina on monen tavaran kauppa kokonaan siirtynyt heidän käsiinsä... Keinotteluhenki on arveluttavassa määrin levinnyt myöskin tuottajien keskuuteen". Tämä merkitsi monelle poikkeuksellisia tuloja, mutta kun sota-ajan keinottelubuumi meni ohitse ja rahapolitiikka kiristyi, kaupan konkurssit kasvoivat jyrkästi 1920-luvun alkuvuosina, mikä osaltaan kertoo kasvun perustuneen muuhun kuin kuluttajien tarpeeseen.
Tuonnin vähentyminen paransi maataloustuottajien asemaa markkinoilla ja se näkyi saaduissa hinnoissa. Maatalouden tuottajahinnat nousivat enemmän kuin kustannukset, ja sikäli kuin ne kuvaavat maanviljelijän tuloja, nimellistulojen kasvu oli poikkeuksellisen suuri, erityisesti vuosina 1918 ja 1919. Verrattuna muihin hintoihin ja tuloihin maataloustuotteeet ja viljelijän tulot olivat askeleen muita edellä, lähimpänä setelistön kasvuvauhtia. Maatalouden poikkeuksellinen kannattavuus sotavuosina oli kuitenkin osittain näennäistä, sillä se perustui myös kustannusten (koneet, rakennukset, lannoitteet) lykkäämiseen.
Maatalouteen syntyi kilpailua työvoimasta, kun teollisuus, ratatyöt ja halko- ja linnoitustyömaat tarjosivat uusia työpaikkoja ja hyvänä pidettyjä palkkoja. Työvoimapulaa valitettiin yleisesti ja kesällä 1917 maatyöläisillä oli jopa varaa lakkoilla. Maatyöläiset olivatkin ainut suurempi työntekijäryhmä, jonka palkat nousivat kansantuloa nopeammin. He kuroivat kiinni eroa kaupunkityöväestöön. Kun ennen sotaa eroa oli jälkimmäisten eduksi yli 50 prosenttia, vuosina 1917-1920 se oli vain 15 prosenttia. Sittemmin 1920-luvulla ero taas kasvoi uudelleen ja jopa aikaisempaa suuremmaksi. Työvoiman kysynnän ja hyvien tuottajahintojen lisäksi maatyöväen palkkojen nousu perustui myös siihen tosiasiaan, että niissä ei myöskään ollut juuri varaa joustaa alaspäin; kysehän ei ollut reaalipalkkojen noususta.
Teollisuuden keskipalkat eivät kerro niihin sisältyvää huomattavaa vaihtelua, työttömyyttä, työvoiman liikkuvuutta ja alueellisia eroja. Pienemmillä paikkakunnilla, erityisesti pohjoisessa ja idässä, missä sahat seisoivat ja kilpailua työvoimasta ei ollut, puuttuivat kaikki paineet palkkojen nousuun. Etelä-Suomen teollisuuspaikoilla taas elettiin nousukautta vuosina 1915-1917. Sotateollisuus, joka työllisti kolmasosan työntekijöistä, saattoi nostaa palkkoja huomattavastikin. Keskimääräiset nimellispalkat pysyivät kuitenkin hintojen nousun jäljessä. Vasta vuoden 1917 lakot ja uhkailu - metallityöläiset vierailivat työnantajien luona venäläisten sotilaiden kanssa - toivat isompia korotuksia ja palkat yleisesti kaksinkertaistuivat vuoden 1917 aikana. Samalla alkanut yleinen siirtyminen kahdeksan tunnin työpäivään lisäsi työvoiman tarvetta ja nosti tuntipalkkoja. Teollisuustyöläisten palkat olivat silti vakaat verrattuna sekatyöläisiin. Niin kauan kuin Venäjän sotiminen piti yllä ylimääräisiä hakkuu-, kuljetus- ja linnoitustötä, sekatyöläiset saivat nauttia poikkeuksellisen korkeista palkoista, kunnes työ loppui kokonaan syksyllä 1917.
Oman ryhmänsä sota-ajan tulokehityksessä muodostavat valtion ja kuntien virkamiehet. He saivat maksaa osansa kaikista niistä valtion- ja sotatalouden ongelmista. Valtion palkkalaisten määrä kasvoi samalla kun valtion tulot vähentyivät. Kaikkien palkat pysyivät lähes jäissä vuoteen 1917 asti. Tällöin tyytymättömyys oli jo niin laajaa että palkkoja oli pakko korottaa ns. kalliinajanlisällä. Näitä saivat varsinkin alemmat virkailijat ja opettajat. Sen sijaan ylempien virkamiesten palkkakehitys jäi kauaksi muista jälkeen. Heistä ei tullut köyhiä, mutta totuttu ylellisyys loppui. Esimerkkinä mainittakoon, että vuonna 1914 oikeuskanslerin ja hänen virastonsa yövahdin palkkaero oli 23-kertainen, viisi vuotta myöhemmin se oli nelinkertainen. Kuntien palkanmaksukyky oli yleensä parempi kuin valtion niiden keräämän nimellistulojen mukaisen tuloveron ansiosta.
Nimellistulojen kasvu näkyi pankkitalletuksissa. Sotavuosina talletukset liikepankeissa nelinkertaistuivat ja säästö- pankkeissa kolminkertaistuivat. Vaikka kasvu ei vastaa lopullista inflaatiota, se kuvaa silti rahan liikkuvuutta, jossa kulkusuunta näyttää olleen yksiselitteinen: kun rahan määrä kasvoi ja hinnat nousivat, rahaa virtasi palkansaajilta omistajille. Säästöpankeissa talollisten osuus tallettajista lähes kaksinkertaistui nousten 43 prosenttiin vuonna 1918. Eniten laski kaupunkilaistyöväestön osuus (ja määräkin). Sodan jälkeen asetelma osin palautui, mutta talollisten osuus jäi pysyvästi aikaisempaa korkeammaksi. Tämä oli merkki laajemmastakin muutoksesta, nimittäin rahatalouden yleistymisestä maaseudulla. Se näkyi paitsi talletuksina ja pankkien määrän kasvuna, myös koko elämäntavassa vaihdantalouden läpimurtona. Sota-ajan rahan runsaus oli tässä muutoksen moottorina. Päinvastainen muutos oli kaupunkilaispiikojen kohtalo. He olivat olleet ennen sotaa melko suuri säästäjäryhmä, mutta sodan ja inflaation jälkeen eivät enää olleet.
(Pertti Haapala)