Sotavuosina hinnat nousivat palkkoja enemmän, joten ihmisten toimeentulo keskimäärin heikkeni. Toimeentulokriisi oli pitkä ja sitkeä, mutta ei kaikille sama. Ensimmäiset sotavuodet olivat epäsäännöllisyyden ja epävarmuuden aikaa. Lähinnä ulkomaankaupan ongelmat aiheuttivat hintojen nousua, jota palkat eivät seuranneet. Maatyöväestön reaalipalkat todennäköisesti nousivat hieman, mihin pääsyynä oli työvoiman suuri kysyntä heti kun sotabuumi alkoi. Myös viljelijöille kertyi aikaisempaa enemmän myyntituloja, vaikka eräät kustannuksetkin nousivat jyrkästi.
Vuodet 1917-1919 maaliskuun vallankumouksesta sodan päättymiseen olivat kriisivuosia, jolloin useimpien toimeentulo jyrkästi heikkeni. Vaikka palkat nousivat paljonkin vuoden 1917 aikana, varsinkin elintarvikkeiden hinnat karkasivat käsistä sitä mukaan kuin niistä alkoi olla puutetta. Vuonna 1918 kaikkien muiden kuin maatalous- tuottajien reaalitulot laskivat vuositasolla ainakin puoleen normaalista. Ylimpien virkamiesten indeksi oli vain 16 ja teollisuustyöntekijöiden 30. Näin alhaiset luvut merkitsivät pienituloisille sekä maalla että kaupungissa todellista puutetta. Vuonna 1919 palattiin sodan poikkeusoloista tavanomaiseen puutteeseen, jolloin useimpien reaaliansiot olivat noin kolmanneksen alle normaalin. Tämä merkitsi esimerkiksi työläisperheissä sitä, että kaikki tulot menivät välttämättömään, lähinnä ruokaan.
Sodan jälkeen kaupunkilaisväestön reaaliansiot vakiintuivat moneksi vuodeksi sodanedellistä aikaa alemmalle tasolle. Työläistason reaalitulot olivat alentuneet viidenneksen, akateemisten virkamiesten noin puoleen. Yrittäjät todennäköisesti keskimäärin säilyttivät tulotasonsa, vaikka monet sodan nostamat liikkeet nyt kaatuivatkin. Maataloustyöväestön reaalitulot olivat sodanedellisellä tasolla.
Eri väestöryhmien reaalitulokehityksessä oli suuriakin eroja, puhumattakaan yksilö- tai perhekohtaisesta vaihtelusta. Karkeat yleispiirteet saadaan selville vertaamalla tulokehitystä ja hintoja. Maataloustuottajat näyttävät olleen muusta väestöstä poikkeava ryhmä, jonka tulot nousivat silloin kun muiden tulot laskivat. Tämän selittää se, että tuottajahinnat nousivat nopeammin kuin maatalouden kustannukset, varsinkin kun kustannuksissa tietoisesti tai tavaranpuutteen vuoksi säästettiin. Lisäksi ne elinkustannukset, joista viljelijäkin maksoi markkinahinnan, nousivat vähemmän kuin ruoan hinta. Edullinen kustannuskehitys oli mahdollinen, koska pääosalla tiloista tuotantopanoksia ei ostettu ja tärkein niistä, työvoima, reaalisesti halpeni ainakin syksystä 1917 alkaen. Viljelijätkin ostivat viljaa, mutta kun hinta nousi liikaa tai tavara loppui kaupasta, siirryttiin omavaraisuuteen missä vain voitiin. Tuottajat pitivät kovaa meteliä säännöstelyn haitoista, mutta todellisuudessa puutetta ei missään vaiheessa onnistuttu maksattamaan viljelijöillä. Päinvastoin he saivat käytännössä täydellisen monopoliaseman.
Tilojen todellisuudessa saamat tulot vaihtelivat melkoisesti paikallisten olojen ja tilakoon mukaan. Myönteinen tulokehitys kuvaa hintasuhteiden keskimääräistä vaikutusta ja on yleistettävissä parhaiten keskisuuriin tiloihin, jotka olivat elintarpeiden suhteen omavaraisia ja hankkivat rahatulot myymällä ylijäämän. Maatalouden kannattavuus- tutkimuksen tilakohtaiset tiedot vahvistavat tämän: maatalouden voitto oli vuosina 1917-1919 12-kertainen verrattuna sodanedelliseen aikaan. Reaalinen kasvu oli ainakin kaksinkertainen, ja täysimittainen jos raha käytettiin velkoihin. Pienillä tiloilla ei välttämättä ollut myytävää, vaan syötiin itse "kallista" ruokaa.
Reaalitulojen erilaisuus muutti väestön tulosuhteita. Rahaa virtasi kaupungista maaseudulle, kiinteän omaisuuden arvon nousi ja tuloerot kaventuivat. Koska kaupunkilaiselinkeinot, sotateollisuudesta huolimatta, kärsivät enemmän kuin maatalous, maaseudun taloudellinen asema vahvistui suhteellisesti vaikka ei absoluuttisesti. Käytännössä tämä näkyi siten, että maanviljelijät ja maatyöläiset saivat elintasossa kaupunkilaisia kiinni. Esimerkiksi talollinen tai muonarenki, jotka ennen sotaa ansaitsivat puolet opettajan tai työmiehen tuloista, olivat nyt heidän kanssaan tasoissa.
Toisen kurjistumiseen perustui myös kaupunkien keskiluokan ja työväestön tuloeron tasoittuminen. Tämä muutos jäi pysyväksi ja sillä oli vaikutusta sosiaaliseen rakenteeseen. Kun nelinkertainen tuloero supistui kaksinkertaiseksi, elämäntapakuilu ja ehkä myös asenteet muuttuivat. Virka- miehelle esimerkiksi palvelijan pito kallistui huomattavasti. Itse sotavuosina on kuitenkin harhauttavaa puhua elintaso- erojen kaventumisesta, kun toiset tinkivät välttämättömästä ja toiset ylimääräisestä. Vaikka inflaatio vei isoista palkoista suuremman osan, keski- ja yläluokan elintaso ei laskenut lähellekään työläistasoa. Heillä oli varaa maksaa ruoasta salakauppahintoja. Ongelmana on lähinnä hankinnan hankaluus, mikä sekin tosin jäi palvelijan harteille.
Jos eri väestöryhmien "tulonmenetykset" vuosilta 1917-1919 lasketaan yhteen, suurin lasku tuli kaupunkilaistyöväestölle. Maatyöväen elintaso oli sota-aikanakin alhaisin, mutta kaupunkityöväestö koki heitä suuremman suhteellisen menetyksen, koska he putosivat toimeentulon minimitasolle hieman korkeammalta. Samaan joukkoon voidaan lukea virkamieskunnan alempi puolisko, ns. palvelusmiehet, joiden palkat olivat jo ennen sotaa työläistasolla. Varsinaiselle virkamiesluokalle tulojen vähentyminen merkitsi statuksen laskua. Elintason lasku synnytti heidän näkökulmastaan aiheellista tyytymättömyyttä. Virkamiesten asema, joka samastettiin valtion arvostukseen, herätti paljon keskustelua uuden valtion ensi vuosina.
(Pertti Haapala)