Sota vaikutti maatalouden tuotantoon yllättävän vähän. Silti se tuntui monella tavalla. Tuotantomäärissä ei tapahtunut dramaattisia muutoksia, mutta olot olivat muutoin poikkeukselliset. Kun tuonti vähentyi ja lopulta loppui, pula tuli viljelijöillekin säännöstelyn muodossa. Rajoitukset toivat maatalouteen epävarmuutta, hankaluuksia ja sosiaalista jännitystä, mutta myös poikkeuksellisia ansaintamahdollisuuksia.
Satomäärien tavanomaisuuteen vaikutti lähinnä kaksi seikkaa. Ensinnäkin vuoteen 1917 asti viljaa saatiin Venäjältä riittävästi, joten vilja-alan lisäykseen ei edes pyritty. Oli totuttu siihen, että kotimaisella viljalla ei ollut markkinoita. Työvoimapula sekä palkkojen, koneiden ja lannoitteiden hintojen nousu heikensivät kotimaisen viljan kilpailuasemaa entisestään. Toiseksi, kun hätä tuli käteen, aikaa ja voimavaroja muutokseen ei ollut. Viljapulasta huolimatta maan pelloista puolet oli sota-ajan heinällä ja kesantona. Ruissato oli kriittisinä vuosina tavallista pienempi, mutta ei niin paljoa pienempi, että se olisi vaikuttanut ratkaisevasti koko elintarviketilanteeseen. Syynä satojen heikkenemiseen olivat sää, lakot ja sisällissota. Ilmeisesti myös lannotteiden puute alkoi heikentää ryöstöviljeltyjen peltojen kasvua. Näitä enemmän on lukuihin kuitenkin voinut vaikuttaa satotulosten tahallinen pienentäminen pakko-ottojen uhatessa. Samoista pelloista saatiin seuraavina vuosina huomattavasti parempia satoja.
Sota-aika tuntui karjataloudessa enemmän kuin viljelyssä, koska se oli kaupallisempaa ja vientivoittoista. Maan hevos- ja nautakanta heikkeni sotavuosina noin kymmeneksellä. Tämä johtui sekä myyntiteurastuksista että pakko-otoista. Kuntien tai niiden asukkaiden oli myytävä Venäjän armeijalle eläimiä alle markkinahintojen. Pakko-otot koskivat koko maata ja tapahtuivat myyntiosuuskuntien välityksellä, joille valtio sen määräsi loppuvuodesta 1916. Tappio tuli karjan omistajalle tai kunnalle, jos se oli maksanut omistajalle enemmän. Valtiolle vuonna 1917 esitettyjen korvausten perusteella omistajien vahingoksi arvioitiin 20 miljoonaa markkaa. Summa oli pieni verrattuna asian saamaan huomioon. Sitäpaitsi pakko-otot nostivat markkinahintoja, mikä varmasti kompensoi tappiot. Pääosa lihasta nimittäin myytiin siviiliväestölle vapaaseen hintaan. Hintojen nousun lisäksi rehun kallistuminen lisäsi teurastuksia niin paljon, viranomaisten oli rajoitettava niitä. Ongelmat kärjistyivät vuonna 1918 ja vahingot olivat huomattavasti suuremmat kuin aikaisempina sotavuosina. Sodan jälkeen karjakanta kasvoi nopeasti aikaisempaa suuremmaksi ja myös laadultaan paremmaksi.
Maidontuotannon vaihtelusta sotavuosina ei ole tarkkoja tietoja, mutta meijerien vastaanottama maitomäärä oli normaali vielä vuonna 1916. Sitten se laski neljänneksellä vuonna 1917 ja puoleen vuonna 1918 ja pysyi seuraavinakin vuosina aikaisempaa alempana. Syynä laskuun olivat voinviennin tyrehtyminen sekä maidon ja voin myynti kuluttajille meijerin ohitse. Vuosina 1916-1917 vietiin Venäjälle voita vielä lähes kuusi miljoonaa kiloa, eli puolet normaaliviennistä, mutta sitten vienti loppui kahdeksi vuodeksi. Sodanedellisiin vientilukuihin päästiin vasta vuonna 1925. Maito koki samanlaisen romahduksen. Ensimmäisinä sotavuosina vienti Pietariin kasvoi niin että myyntiä jouduttiin syksyllä 1916 rajoittamaan kotimaisen pulan vuoksi. Vientikatto, joksi määrättiin 110 000 litraa päivässä, kuitenkin ylitettiin. Kauppayhteyden Venäjälle katkettua uusia markkinoita maidolle ei enää tullut. Sodalla oli maito- ja meijeritalouteen pitkäaikainen kielteinen vaikutus varsinkin Itä-Suomessa.
Maatataloustuotannon määrä, elintarviketilanne, hinnat ja maatalouden kannattavuus eivät kulkeneet käsi kädessä. Esimerkiksi puute ei aina johtunut tuotannon vähyydestä ja hinta, joka oli toiselle kallis, oli toiselle tulonlisää. Tuottajalle jäi käteen enemmän rahaa kuin rauhanvuosina, mutta pulan loppuessa 1920 hinnat laskivat ja tulot pienenivät. Tilat kaipasivat kuitenkin perusparannusta, raivauksia, koneita, rakennuksia ja lannoitteita. Tämä työ oli sotavuosina pakosta laiminlyöty. Kun korot nousivat 1920-luvulla yli kymmenen prosentin ja inflaatio taittui, osa tiloista velkaantui ja päätyi sittemmin konkurssiin.
Maatilatalouden toinen puoli, metsätalous, koki sekin merkittäviä muutoksia sota-aikana. Metsätalouden koko työllisyys, joka sisältää sekä kotitarve- että markkina- hakkuun kuljetuksineen, oli normaalivuosina hieman yli 100.000 miestyövuotta. Vuonna 1917 se laski 85 000:en ja seuraavana vuonna 74.000:een noustakseen sitten hitaasti uudelleen. Teollisuuden puunkäyttö, joka oli ollut noin 10 miljoonaa kuutiota vuodessa, laski puoleen vuonna 1916 ja viidennekseen vuonna 1918. Tämä näkyi maatiloilla vähentyneenä tukinmyyntinä. Halkokauppa korvasi paikoin tulot tukkipuista, saattoi jopa lisätäkin metsätuloja. Kirjanpitotiloilla metsätulojen osuus rahatuloista nousikin tavallista korkeammaksi vuonna 1916, mutta laski sitten taas tavallista alemmaksi. Halkokauppa johtui siitä, että samalla kun muiden polttoaineiden saanti vaikeutui, polttopuun kysyntä kasvoi. Venäjän armeijan ylläpito, rautateiden lisääntynyt liikenne ja vienti Pietariin lisäsivät kysyntää niin paljon, että kotimaan kaupunkilaiset saivat kärsiä polttopuun puutteesta ja korkeista hinnoista. Venäjälle vietiin polttopuita vuosina 1915-1917 yhteensä noin 7 miljoonaa kuutiota. Tämä työllisti vuosittain yli 10.000 miestä. Tällöin toteutetut suuret ja suunnittelemattomat hakkuut rautateiden ja päävesistöjen varsilla herättivät niin suuren huolen liikahakkuusta ja metsänraiskauksesta, että eduskunta sääti marraskuussa 1917 lain, jolla kiellettiin metsän luonnollista uusiutumista häiritsevä hakkuu.
(Pertti Haapala)