Teollisuudessa ei ollut lainkaan lakkoja ja muita seisokkeja maailmansodan alkamisen ja maaliskuun vallankumouksen välisenä aikana. Lakot oli kielletty, mutta asiaan vaikutti myös työntekijöiden haluttomuus vaarantaa työpaikkaa epävarmoissa oloissa. Sotatilaukset antoivat sitä paitsi palkan, jota pidettiin hyvänä. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen asiat alkoivat mennä toiseen suuntaan. Työväen- liikkeen vahva asema loi tilanteen, jossa kaikki vaatimukset yritettiin ulosmitata lähes kerralla: palkat, työajan lyhentäminen, työttömyysturva ja myös poliittiset vaatimukset.
Vuonna 1917 työpäivien menetyksiä oli noin kaksi miljoonaa, mutta ennen marraskuun suurlakkoa seisaukset olivat teollisuudessa kuitenkin lyhyitä. Marraskuun lakko sen sijaan keskittyi teollisuuteen ja erikoisesti suurteollisuuteen. Lakon keskuspaikat olivat Helsinki, Turku, Tampere ja Kymen- laakso. Osanotto oli täydellinen noiden paikkakuntien suurilla työpaikoilla. Maaseudulla ja pienteollisuudessa lakossa oli sen sijaan mukana vähemmistö työntekijöistä. Kaikkiaan työt keskeytyivät ainakin tuhannessa teollisuus- laitoksessa ja osanottajia oli ainakin 85.000. Vaikka lakko kosketti lähes koko tehdasteollisuutta, sen tuotannollinen haitta ei ollut kovin suuri, koska lakko kesti vain viikon. Työpäiviä menetettiin puoli miljoonaa, josta pääosa kasautui suurteollisuuteen. Tuotannolliset tappiot olivat työnantajien ilmoitusten mukaan 9,5 miljoonaa markkaa. Suurimmat luvut ilmoitettiin Helsingistä ja Kymenlaaksosta. Palkkoja jäi maksamatta vajaa viisi miljoonaa markkaa.
Vallankumous tammikuun lopussa 1918 alkoi yleislakolla. Se oli kattava eteläisen Suomen teollisuusseuduilla. Esimerkiksi tamperelaisista oli työssä ensimmäisellä "kapinaviikolla" vain 8 prosenttia ja helsinkiläisistä 17 prosenttia, mutta vaasalaisista yli 99 prosenttia. Lakko lopetettiin viikon sisällä ja teollisuus yritettiin saada käyntiin vaikka väkisin. Se onnistui puolittain. Sotakuukausien toiminta-aste oli työllisyydellä mitaten keskimäärin lähellä 50 prosenttia, mutta vaihtelu oli suuri sotatilanteen ja alan mukaan.Työt olivat jokseenkin kokonaan seisahduksissa vallankumouksen ensimmäisen viikon lisäksi niinä päivinä, jolloin teollisuuskeskuksissa käytiin valtaustaisteluita. Esimerkiksi huhtikuun ensimmäisellä viikolla Tampereen tehtaat seisoivat, mutta muut kävivät. Naisvaltaiset tekstiilitehtaat pyörivät sotaoloissa paremmin kuin miesvaltaiset paperitehtaat. Vaikka seisokit koskivat koko maata, muutamat alueet eli Helsinki, Tampere, Kymenlaakso ja Lappeen seutu, erottuivat joka suhteessa. Siellä oli eniten menetettyjä työpäiviä, eniten aineellisia tappioita ja eniten väkivaltaisuuksia. Suhteellisesti rajut olivat seuraukset myös pienillä tehdaspaikoilla, Mäntässä, Nokialla ja Forssassa. Punaisella alueella teollisuuden käyntiaste oli korkea Turussa, joka oli kaukana rintamasta. Valkoisen Suomen teollisuuskeskuksissa sota-ajan työssäkäyntiaste oli yli 80 prosentin ja seisokkien syynä oli useimmin tekniset vaikeudet.
Kapinaseisokit koskivat yhteensä 1 062 teollisuuslaitosta ja menetettyjen työpäivien yhteismäärä oli 3,3 miljoonaa, josta 90 prosenttia tuli punaisen Suomen osalle. Määrä vastasi koko teollisuuden yhden kuukauden työpanosta normaali- oloissa. Pysähdys ei siis ollut totaalinen, koska punainen hallinto pyrki pitämään tehtaat käynnissä, joko turvatakseen työllisyyden ja ihmisten elinmahdollisuudet tai otti omaan käyttöönsä. Tässä tarkoituksessa takavarikoitiin 163 laitosta. Näistä onnistuttiin käynnistämään edes osittain 125 yritystä.
Teollisuus ilmoitti jälkikäteen "kapinan aiheuttamiksi" tappioiksi 120 miljoonaa markkaa, josta 54 miljoonaa oli suoria vahinkoja, kuten menetettyjä rakennuksia, koneita, raaka-aineita ja valmiita tuotteita. Aineelliset vahingot olivat suurimmat Tampereella ja Kaakkois-Suomen metsäteollisuustaajamissa Tuotannon keskeytymisestä johtuneet välilliset tappiot ovat hyvin tulkinnallisia. Joka tapauksessa sellaisia ilmoitettiin 66 miljoonan markan edestä. Näistä puolet tuli paperitehtaiden ja sahojen osalle. Työntekijöiden palkkamenetykset olivat 25 miljoonaa markkaa, mikä oli yhden kuukauden osuus teollisuuden kokonaispalkkasummasta.
Sisällissodan jälkeen joka toisen yrityksen toiminta ei lähtenyt normaalisti käyntiin. Yleisin syy oli puute ammatti- työntekijöistä ja pääsyy tähän taas oli näiden kuolema, pako tai vangitseminen. Tämä koski lähinnä metalli- ja metsä- teollisuutta. Tekstiili- ja elintarviketeollisuus sen sijaan kärsivät raaka-aineiden puutteesta, mutta yksikään ei tilausten puutteesta. Markkinaongelmia oli sijaan paperi- tehtailla, sahoilla ja osalla konepajoja. Vain seitsemän laitosta ilmoitti ongelmakseen Venäjän markkinoiden sulkeutumisen.
(Pertti Haapala)