Keisarin käynti Torniossa, jonne hän saapui elokuun 31 p:nä jotenkin myöhään illalla, lienee hänestä tuntunut vähemmin hauskalta, vaikkakin odottamattoman alkuperäiseltä, jos saa uskoa Saara Wacklinin kertomusta.
Koko tässä jutussa lienee näet pistänyt esiin jokin aitosuomalais-pikkukaupunkimainen leima. Hän näet kielii ja kertoo, että tuon pienen kaupungin kelpo pormestari oli jo aikaiseen aamulla ollut liikkeessä ja lähtenyt täydessä univormussaan järjestämään keisarin vastaanottoa. Hallitsijan tulemisaikaa ei kuitenkaan tiedetty.
Pormestarimme joutui heti iloisten ystäväin seuraan, ja niin tyhjennettiin kaiken päivää maljoja rakkaan hallitsijan kunniaksi ilosta ja kiitollisuudesta liekehtivin sydämin, kunnes kaupungin pää joutui maljojen ääressä harjoittamastaan isänmaallisesta uutteruudesta kokonaan unohtamaan virkatoimensa eikä hänellä ollut edes aavistustakaan, että keisari myöhään illalla saapui seurueineen asuntoonsa, jossa vallitsi hämärä, sillä kaikki ihmiset olivat juosseet kotoa hallitsijaa vastaan.
Tavallista kauvemmin lienee Aleksanteri saanut odottaa teetänsä, jota hän oikean illallisen asemasta oli pyytänyt, minkä jälkeen hän paneusi heti levolle.
Ei edes seuraavanakaan aamuna, syyskuun 1 p:nä, keisari kuulu saaneen aamiaista. Sen sijaan sai hän aamulla varahin kuulla ruotsalaisten rummutusta Haaparannan puolelta ja katsella suomalaisen rajakaupungin vihannoivia katuja ja lukuisia humalistoja. Tähän kuului myöskin, että hän salli perheen hänen kauimpana pohjoisessa asuvia alamaisiaan - 7 lappalaista, miehiä ja naisia - tulla tervehtimään häntä. Heidät oli kutsuttu Tornioon, he olivat puettuina kansallispukuihin, ja heillä oli kaksi poroa mukanaan.
Mutta hienompaakin väkeä esitettiin keisarille tänä aamuna, nimittäin paikkakunnan ja lähitienoon papisto, maistraatti sekä porvaristo ja muita.
Pappien joukossa oli myöskin Kemin rovasti M. Castren, jonka kanssa hallitsija edelleen puheli hänen seurakuntansa ikävistä kirkonrakennusyrityksistä.
Katseltuaan niin sanoaksemme virallisesti ympärilleen tuossa pienessä kaupungissa Aleksanteri lähti paastoten, sanotaan, ja varhain aamulla paluumatkalle Torniosta.
Keisarin mentyä lautalla joen poikki ja jo noustua vaunuihinsa astui esiin muuan Torniossa asuva venäläinen kauppias ja ojensi H. M:illeen lämpimän, lohesta ja riisiryyneistä y. m. valmistetun venäläisen piirakan, jonka mies oli yöllä paistattanut. Hyväntahtoisesti otti keisari ystävällisen lahjan vastaan, sillä häntä seurasi Torniosta hyvä ruokahalu. Vaunuissa istuen hallitsija söi iloisella mielellä piirakkaansa. - Saavuttuaan Pietariin keisari lähetti kallisarvoisen kultarasian hyvänsuovalle kauppiaalle, ainoalle, joka Torniossa hänelle ruokaa tarjosi.
Kun keisari Tornion matkallaan oli niin sanoaksemme joutunut umpikujaan, josta hänen oli palattava päästäksensä Ouluun ja edelleen etelään, sai varrella olevain pitäjäin väestö kahtena päivänä peräkkäin ilon nähdä ja kunnioittaa hallitsijaa.
Haukiputaan kestikievariin tultaessa huomattiin keisarin matkasta väsyneenä nukahtaneen vaunuihin.
Sen omituisen välitapauksen, joka täällä sattui ja joka antaa niin sattuvan kuvan suomalaisen rahvaan keskellä liikkuvasta Aleksanterista, kertoo aivan erinomaisesti Saara Wacklin seuraavin sanoin: "Kokoontunutta kansaa käskettiin olemaan hyvin hiljaa, jotta keisari ei heräisi. Hiljaa riisuttiin hevoset valjaista.
Nyt lähestyi kainalosauvansa nojassa muuan 80-vuotias eukko, jota sanottiin Kello-Liisaksi. Hän oli erään viime sodassa kaatuneen suomalaisen sotamiehen leski; sen jälkeen oli köyhä eukko keisarin armosta nauttinut 25 hopearuplan suuruista vuotuista eläkettä, niin että hän nyt eli varallisuudessa, jommoista hänellä ei koskaan ennen ollut. Eukko tahtoi nyt nähdä hyväntekijäänsä, jaloa keisaria, jota hän sai kiittää raihnaisen henkensä elatuksesta ja toimeentulosta ja jonka hän jo pitkät ajat oli sulkenut siunauksiinsa ja rukouksiinsa. Vanhus sanoi "valvoneensa kolme vuorokautta ja kulkeneensa pitkän matkan kainalosauvansa varassa saadaksensa nähdä keisaria eikä aikonut senvuoksi antaa minkään estää toiveensa toteutumasta nyt, kun hän kerran oli päässyt häntä niin lähelle". Eukko oli suomalainen ja itsepäinen. Ei uskallettu hänen kanssaan ruveta kiistelemään, sillä pelättiin siitä syntyvän melua ja keisarin heräävän. Vanha Liisa asetti kainalosauvansa syrjään ja rupesi kiipeämään keisarin vaunujen toiselle pyörälle. Kun hän ponnistettuaan kaikki voimansa vihdoin pääsi niin korkealle, että hän saattoi nähdä nukkujan, niin hän asetti silmälasit nenälleen voidaksensa oikein tarkasti katsella siunattua hyväntekijäansä. Mutta silmälasit himmenivät alituisesti vanhuksen kyynelistä, kunnes hänen tunteensa puhkesivat sanoihin. Hän sanoi tovereilleen: "Tulkaat akat kattomaan, kuinka tämä on tässä nukkunut levollisesti niinkuin muutkin ihmiset".
Keisari heräsi heti ja hieroi silmiään nähdessänsä vaununsa vanhojen akkojen piirittämänä. Iloisesti hymyillen ojensi hallitsija kätensä kyynelsilmäiselle vanhalle Liisalle, joka pudisti sitä oikein maalaistapaan ja sanoi: "Käsi on pehmeä kuin pumpuli, eipä ole työ haitannut".
Keisari pyysi suomalaisen tulkkinsa, luutnantti Martinaun, kääntämään eukon sanat. Hymyillen hän ojensi sitten kätensä toisillekin eukoille, jotka olivat kiivenneet vaununpyörille. Sitten keisari pyysi luutnantti Martinaun sanomaan vanhalle Liisalle, että hän saisi pyytää jotakin armonosotusta keisarilta. Mutta sitä oli eukon vaikea käsittää. Vihdoin, kun hänelle tarkoitus selvisi, hän alkoi ääneensä itkeä ja virkkoi: "Kuinka minä voisin olla niin kiittämätön ja pyytää jotakin; minähän olen tullut tänne vain nähdäkseni, kiittääkseni ja siunatakseni tätä Jumalan enkeliä, joka on lähetetty maailmaan antamaan minulle ja monelle tuhannelle muulle elatuksemme ja ylläpitomme! Ei, kiittää ja siunata minä tahtoisin, jos vain kykenisin sitä tekemään niinkuin minun tulisi!" Köyhän lesken yksinkertaisuus ja jalo ajatustapa miellytti keisaria. "Tätä lupausta", hän sanoi, "ei rikkainkaan hovissani olisi hylännyt, niinkuin tämä köyhä leski". Sitten käski hän antaa hänelle joukon hopearuplia, minkä jälkeen tuo hyvä keisari jatkoi matkaansa vanhuksen ja kaikkien läsnäolevien siunausten seuraamana.
Syyskuun 1 p:nä klo 9 illalla palasi keisari jälleen Ouluun samalla purrella, jota jo ennen oli käytetty poikkikulkua varten joen suussa sekä Oulujärvellä. Läheisillä saarilla ja pitkin jokirantoja oli sytytetty tervatynnyreitä palamaan ilotulitukseksi. Ankkuroitujen aluksien köysiin oli ripustettu palavia lamppuja ja lyhtyjä. Kaupunki oli luonnollisesti runsaasti valaistu. Kansa, joka taasen innokkaasti halusi nähdä lempeää maanisää, oli jälleen kerääntynyt aluksiin ja laiturille, ja otti hänet iloisilla hurraahuudoilla vastaan. Keisari uskollisten alamaistensa seuraamana ja ympäröimänä astui jalkaisin kansan riemun ja siunausten yhä kestäessä hänelle varattuun asuntoon.
Seuraavana, syyskuun 2 p:nä, varhain aamulla kävi H. M:insa kaupungin kirkossa, koulutalossa, lääninsairaalassa, raatihuoneella ja vankilassa, jossa hallitsija liikutuksella puheli useiden vankien kanssa, antoi jakaa rahoja näille onnettomille ja huomasi ilokseen, etteivät he olleet raskaasti raudoitetut, vaan vasta tulleen määräyksen mukaan kantoivat jaloissaan puupuntteja eikä rautaisia.
Sitten keisari lähti sille parvekkeelle, joka oli rakennettu Kustaa IV Aadolfin käydessä Oulussa, ja katseli sieltä veneiden kulkua ohi kuohuvassa ankarassa Merikoskessa.
Tämän jännittävän kulun pitkissä ja mataloissa tervaveneissä suorittivat nyt jotkut valantehneet laskumiehet. Yksi heistä oli talonpoika Pikkarainen, joka oli ollut Porvoon valtiopäivillä, ja sai silloin, mikäli kerrotaan, kolmannen mitalinsa. Tämän näytöksen jälkeen ajeli keisari maaherra von Bornin seurassa avovaunuissa kaupungilla tervehtien ystävällisesti kansaa, joka kaikkialla tunkeutui vaunujen läheisyyteen saadaksensa teeskentelemättömästi osottaa kunnioitustaan hallitsijalle ja syvemmälle mieleensä painaa lempeän valtiaan kuvan.
Sitten palasi keisari huoneihinsa. Majesteetti suvaitsi nyt esityttää itsellen aateliston, papit, lääninviraston, muut virkamiehet, maistraatin ja muutamia porvariston vanhimpia.
Syötyään päivällistä, johon myöskin muutamia pappeja, virkamiehiä ja kauppiaita oli käsketty, keisari lähti matkustamaan klo 12 päivällä Raahea kohti.
Kaikkialla, minne keisari matkansa varrella joutui, hän jätti jälkeensä lukemattomia todisteita hyvyydestään ja ihmisrakkaudestaan. Hän juurrutti kuvansa haihtumattomana muistona uskollisten alamaisten sydämiin, kun hän lempeästi puhui kansalle, hellästi kutsui äidit luokseen ja otti heidän pienokaisensa syliinsä ja sydämellisesti otti osaa köyhien ja sairaiden kärsimyksiin ja hankki heille parannusta omalla kustannuksellaan. Ei kukaan, joka oli mukana sitä näkemässä, voi unohtaa, kuinka hän maaseudullakin astuessaan kansanjoukon keskelle ja lempeästi sanoen: "minä olen keisari", kehoitti kansaa liittymään ympärilleen. Kaikkialla oli eloa, ympäröivän kansajoukon ihastusta ei voi kuvaillakaan. Kaikkien sydämessä liekehtivät uskollisuuden tunteet jaloa Aleksanteria kohtaan, joka kaikkialla voitti sydämet, sekä totisen rakkauden ja ikuisen kiitollisuuden koko Suomen kansalta.
Keisarin lähdettyä tuntui kaikki niin autiolta, hiljaiselta ja tyhjältä Oulussa, jos kohta moneen päivään ei muuta ajateltu eikä muusta puhuttu kuin rakkaasta vieraasta.
(Emil Nervander, Aleksanteri I:n matkat Suomessa)