Maantiellä lähellä Oulua tuli keisarilliselle kulkueelle vastaan posti, joka ajoi tavallista vauhtiaan etelästä päin. Postia kuljetti 70-vuotias ukko, Lind nimeltään, iloinen ja reipas ikäiseksensä. Hän oli vast'ikään hakenut ja saanut postinkuljettajan viran - "päästäksensä vanhoilla päivillään lepoon", niinkuin hän sanoi. Lind käski nyt kyytipojan väistää niin paljon kuin mahdollista keisarillisia vaunuja, joita poika katseli niin ihmeissään ja suurin silmin, että hän juuri keisarin ohi kulkiessa kaatoi koko kuormansa ojaan. Mutta nopeasti kuin nuoli olivat postinkuljettajat pystyssä, ja yhtä sukkelaan ukko Lind toisella kädellään läimäytti poikaa korvalle, niin että hattu lensi maantielle, ja toisella otti lakin päästään kunnioittavasti kumartaen keisarille, joka hymyili koko tapaukselle. Tällä retkellään keisari seurueineen kulki Limingassa rappioituneen aliupseerin virkatalon ohi, jossa kreivi Kaarle Kustaa Cronhjelm af Hakunge perheineen eli niukoissa oloissa sillä vähäisellä eläkkeellä, jonka hallitus oli myöntänyt kaikille entisille suomalaisille sotilaille. Kreivi oli syntynyt v. 1782 ja oli vänrikkinä Pohjanmaan rykmentissä ottanut osaa 1808-1809 vuoden sotaan sekä saanut luutnanttina eron v. I810. Rehbinder sai nyt tilaisuuden kertoa H. M:illeen Cronhjelmin vähävaraisuudesta, joka ei sallinut hänen antaa pojilleen säätynsä mukaista kasvatusta. Silloin keisari heti otti suorittaakseen kustannukset lasten kasvattamisesta, tietysti venäläisessä oppilaitoksessa Pietarissa, ja määräsi erityisen lisän isän eläkkeesen.
Tähän retkeen kuuluu myöskin seuraava tapaus:
Kun hevosia oli muutettava Limingassa, Sunilan majatalossa, neljän penikulman päässä Oulusta, olivat vain paikkakunnan nuoremmat papit keisaria vastassa, sillä rovasti Rajalin, tällöin jo 74-vuotias, oli niin kivulloinen ja vanhuudenheikko, ettei hän katsonut voivansa näyttäytyä keisarille.
Kuitenkaan hän ei tahtonut luopua hartaasta halustaan saada nähdä Aleksanteria, jota hän rukouksissaan joka päivä siunasi. Siksipä ukko Rajalinin nähtiin jo hyvissä ajoin syyskuun 2 p:nä jokapäiväinen kotikutoinen pumpulinen yönuttu yllä, valkea pumpulinen luppalakki päässä, hiljakseen astelevan pappilaa lähellä olevaan majataloon, jossa hän asettautui vanhan kyökin ikkunaan nähdäkseen siitä keisarin.
Niin pian kuin keisari oli saapunut Sunilaan ja puhellut erään pappismiehen kanssa, kysyi hän, eikö tässä seurakunnassa ollut vanhempaa pappia. Siihen vastattiin myöntäen, mutta samalla sanottiin, että rovasti Rajalin vanhuutensa ja sairaalloisuutensa vuoksi ei voinut tulla kunniatervehdyk- selle keisarin luo. Lempeän osanottavasti vastasi Aleksanteri:
"Minä olen vielä nuori ja terve. Minun asiani on käydä tervehtimässä vanhusta. Onko pappila kaukana täältä?"
Hänelle näytettiin missä se oli, ja keisari alkoi kiireesti astua sinne päin. Nytpä syntyi yleinen hälinä, sillä kaikki tiesivät, minne ukko oli piiloutunut. Eräs herroista kiiruhti keisarille kertomaan asian oikeata laitaa. Keisari astui heti matalaan huoneesen vanhuksen luo, joka liikutuksen ja hämmästyksen valtaamana vaivoin pääsi kohoamaan vapiseville polvillensa. Haudan partaalla oleva iäkäs patriarkka seisoi nyt lakki kädessä Venäjän voimakkaan itsevaltiaan edessä, joka jalon ihmisystävällisen sydämensä johtamana täällä vapaaehtoisesti kumartui mökin matalan katon alle. Hellävaroin keisari talutti vahvan käsivartensa nojassa heikkoa ukkoa, jonka harvat hopeahapset liehuivat tuulessa, kun keisari auttoi hänen milt'ei kaljuun päähänsä valkoista lakkia sekä ohjasi ja tuki hänen vapisevia askeleitaan pihan poikki omiin huoneihinsa, kokoontuneen kansan kohottaessa heille kyyneltynein silmin tuhannet siunauksensa ja eläköönhuutonsa.
Kun he astuivat keisarille varattuihin huoneihin, niin vanhuksen täytyi istuutua nojatuoliin. Aleksanteri puheli kauan aikaa vanhuksen kanssa englannin kielellä ja kohteli häntä melkein pojallisella kunnioituksella.
Kun keisari oli matkavalmis ja aikoi sanoa jäähyväiset iäkkäälle vieraallensa, kohotti vanhus vapisevan kätensä keisarin kumartuneen pään yli ja luki ääneensä rukouksen: "Herra siunatkoon sinua". Syvästi liikutettuna aikoi Aleksanteri suudella siunaukseen kohotettua kättä,
mutta kiireesti ja nuoruuden lämmöllä ukko suuteli keisarin kättä, minkä jälkeen hallitsija kyynelsilmin erosi vanhuksesta. Ukko kohotti silloin ilosta loistavan katseensa korkeutta kohti ja sanoi: "Nyt, Herra, sinä lasket palvelijas rauhaan!" Hän kuoli seuraavana vuonna.
Pitkin maantienaitoja, missä keisari kulki, oli kaikkialla siististi puettua maalaiskansaa, joka kiiruhti peltotyönsä äärestä katsomaan rakasta hallitsijaa. Majataloihin olivat lähiseutujen asukkaat kokoontuneet. Maalaistytöt olivat usein niin rohkeita, että he astuivat aivan lähelle nähdäkseen ja voidakseen koetella, kuinka hienoa verkaa keisarin takki oli. Heidän viaton uteliaisuutensa huvitti keisaria, eikä hän antanut heitä häiritä heidän nenäkkäitä huomautuksia tehdessänsä, ja usein hän kuuli sanottavan: "Voi kuin se on kaunis ja laupias, niinkuin Herran enkeli!" Keisari lausui kehuvia sanoja luutnantti Martinaun kautta niille sieville talonpoikaistytöille, jotka itse olivat kehränneet ja valmistaneet vaatteensa. Myöskin hän ilmaisi ilonsa siitä, että kansa täällä oli niin rohkeamielistä eikä lainkaan pelännyt.
"Sen huomaa kyllä", oli jalo hallitsija sanonut, "että ihmiset täällä eivät koskaan ole olleet orjia ja ettei heidän ole ollut pakko ryömiä kovien maanomistajaherrojen edessä. - Sydämeni lämpenee nähdessäni tällaista kansaa", hän lisäsi tukehduttaen huokauksen.
Matka Raaheen kulki Revonlahden ja Siikajoen kautta, joissa viime sodan sotaisia muistoja kukaties vieri keisarin silmäin ohitse. Mutta ne kaiketi antoivat enimmäkseen tilaa iloisemmille ja miellyttävämmille todellisuuskuville, kuten esim. sille, joka aukeni hänen silmäinsä eteen, kun hän proomussa kulki Siikajoen poikki, joka leveänä ja syvänä virtaa kahden pitkän hiekkatöyrään välissä. Ylinnä mäellä hän näki nuoren kuusimetsän keskeltä kappalaisen soman asunnon, joka jokeen kuvastelihe, ja tuon punaiseksi maalatun talon avoimessa ikkunassa hän huomasi nuoren ja kauniin tytön.
Heti pisti keisarille päähän yllättää pieni uskollinen, joskin utelias talonvartija. Nopeasti hän astui mäkeä ylös ja seisoi lempeän majesteetillisuutensa koko loistossa pienen kaunottaren, neiti Stjerncreutzin edessä, joka oli pitäjän kappalaisen, pastori Israel Frosteruksen ja hänen vaimonsa, raahelaisen luutnantintyttären Anna Eleonora Stjerncreutzin kasvattitytär.
Ilosta hämillään nuori neitonen, joka tunsi hänet keisariksi, niiasi yhä syvemmin ja syvemmin, niin kauan kuin hänen yhä enemmän vapisevat polvensa sitä sietivät, mutta lopulta hän ei enää kyennyt nousemaan. lkäänkuin apua rukoillen hän kohotti suuret siniset silmänsä keisariin, joka ojensi hänelle molemmat kätensä auttaakseen häntä nousemaan. Mutta keskustelu oli äänetöntä, sillä neiti Stjerncreutz ei osannut vieraita kieliä.
Siikajoelta kävi keisarin tie Raaheen, joka siihen aikaan harjoitti melkoista kauppaa ja laivanvarustusliikettä ja jolla aina on mallikelpoisesta siisteydestään ollut hyvä maine.
Oli haluttu ottaa hallitsija soitolla vastaan, mutta apuneuvot siinä kohden olivat tuossa pienessä kaupungissa hyvin vähäiset. Vihdoin pitkän tuumailun jälkeen onnistuttiin kuitenkin saamaan tämä hyväaikeinen suunnitelma toteutumaan.
Ruununvoudilla, hovineuYos Gabriel Bergbomilla, joka oli yksi Raahen yhteiskunnan arvohenkilöitä, oli sangen hyvä klaveeri. Se kuljetettiin kaupunginportille ja ääreen istuutui ruununvoudin nuori, musikaalinen tytär Kaarina, joka Hänen Majesteettinsa tehdessä syyskuun 2 p:nä i. p. tuloaan kaupunkiin soitti komean marssin - "Napoleonin retken Alppien yli", kerrotaan - kunnianosotus, joka lienee tuottanut virkistävän hetken hyvälle hallitsijalle.
Keisarille oli laitettu kuntooon miellyttävät huoneet kauppias ja raatimies Juhana Friemanin talossa, joka Montin syntyisen Katarina rouvan emännyyden johtamana oli kaupungin arvokkaimpia. Arvoisa emäntä tarjosi itse teetä keisarille, ja perheen nuoret tyttäret, kaikki valkoisiin puettuina, esiteltiin korkealle vieraalle. Nuorin tytär, jota kodissa kutsuttiin "Janikaksi", oli ihastuttavan sievä lapsi ja veti kohta Aleksanterin mieltymyksen puoleensa niin suuressa määrässä, että hän painoi suudelman tytön otsaan, jossa kiharainen hiussuortuva riippui. Pientä kutria, joka oli vastaanottanut keisarin suudelman, ei Janika saanut pitää. Se leikattiin pois ja sitä on sittemmin säilytetty rakkaana perhekalleutena.
Ei tarvitse epäillä, että myöskin rouva Frieman sai Aleksanterilta muiston, sillä keisarin tie Suomen seutujen läpi jätti kaikkialla jälkiä sormusten, kellojen, rintasolkien, vyösolkien y. m. muodossa. Tällaiset korut ovat vieläkin useissa perheissä tallella.
(Emil Nervander, Aleksanteri I:n matkat Suomessa)