Se valtatyhjiö, joka Suomeen syntyi vuonna 1917 on usein nähty järjestysvaltakysymyksenä. Suomesta puuttui järjestysvalta: ei ollut omaa armeijaa, Venäjän armeija oli rappiolla tai väärissä käsissä ja poliisikin hajotettiin keväällä 1917. Puuttui kättä pitempää, jolla poliittista levottomuutta olisi voitu pitää kurissa. Toisaalta keisarin kukistumisen jälkeen maaliskuussa maassa ei ollut sellaista poliittista auktoriteettia, joka olisi voinut käyttää tuota voimaa.
Järjestysvaltakysymys oli todellinen, mutta itse järjestyksen puutteeseen löytyi ratkaisu. Heti maaliskuun vallankumouksen jälkeen venäläismielinen järjestysvalta hajosi. Kenraalikuvernööri, läänien kuvernöörit ja poliisipäälliköt ja pääosa poliiseistakin saivat jättää paikkansa. Väliaikainen hallitus vahvisti nämä senaatin tekemät puhdistukset, joten operaatio oli täysin lain kirjaimen mukainen. Koska poliisilaitos oli kunnallinen, poliisitoimi järjestettiin uudelleen paikallisella tasolla, lähinnä siten, että päälliköt vaihdettiin. Poliittisen painostuksen seurauksena, mutta yleensä laillisesti, työväenjärjestöt saivat poliisitoimen johtoon ja miehistöksi paljon omia miehiään. Kaupunkeihin saatiin näin järjestysvalta, joka toimi kohtuullisesti. Esimerkiksi rikollisuus ja järjestyshäiriöt kyettiin alkuvuonna hallitsemaan. Ongelmaksi tuli kuitenkin, että tämä järjestysvalta ei ollut aina poliittisesti neutraali. Se oli moniaalla paikallisen valtataistelun kohteena, eikä nauttinut kaikkien arvonantoa. Eniten ongelmia oli Helsingissä, missä työväenjärjestöjen kontrolloima miliisimiehistö ei tyydyttänyt kaupungin porvarillista johtoa eikä varmasti kaikkia asukkaitakaan. Kuin sinetiksi järjestysvallan sekavuudelle Helsingin miliisi oli heinäkuussa lakossa. Tämän jälkeen se yritettiin korvata uudella poliisivoimalla, mutta hanke jäi kesken kovan (mm. venäläisten sotilaiden) vastustuksen vuoksi. Helsingin kunnallinen, siis laillinen, järjestysvalta jäi avoimeksi kysymykseksi. Sotilasosastot ja järjestyskaartit mukaanlukien järjestysvaltaa sinänsä oli Helsingissä liikaakin.
Valtakysymyksen kannalta merkittävimmiksi tulivat ne aseistetut järjestöt, jotka loppuvuodesta 1917 tunnettiin suojeluskuntina ja punakaarteina. Niiden historia on monimutkainen ja sekava, koska näillä aseellisilla joukoilla oli monta juurta, monta vaihetta ja käyttötarkoitusta. Pääasia on, että kaarteja ja suojeluskuntia ei alunperin perustettu sotimistarkoituksessa, siis tulevaa "vallankumousta" tai "vapaussotaa" varten, vaan ne syntyivät paikalliseen tarpeeseen. Siellä missä ei ollut uskottavaa järjestysvaltaa, sellaista luotiin vapaaehtoisin voimin. Tästä syystä suojeluskunnissa saattoi aluksi olla mukana sosiaalidemokraatteja ja työväen järjestys- miehistöissä porvareita. Useimmat tällaiset miehistöt syntyivät aseettomina ja pysyivät pitkään sellaisina. Dramaattisempaa muodostuminen oli siellä, missä kaarteja perustettiin lakkojen ja muiden konfliktien yhteydessä. Tällöinkin kyse oli selvästi ihmisten puolustamisesta, ei hyökkäyksestä, puhumattakaan tulevista suuremmista tehtävistä.
Kun poliittinen tilanne kiristyi kesällä 1917, vastapuolen järjestysvalta koettiin uhkaavana ja alkoi syntyä kaartien perustamiskilpailua. Silti puolustuksellinen asenne, työväen piirissä ehkä myös jonkinlainen uuden vallan tunne, oli järjestäytymisen motiivi. Työväen järjestysmiehistöt olivat usein ammattiosastojen jatkeita. Kyse oli kansalaisyhteis- kunnan järjestyksestä. Syyskuun lopussa suojeluskuntia oli 251 ja työväenkaarteja vasta 29. Pääosa suojeluskunnista oli Etelä-Suomen maaseudulla. Ne olivat useimmin julkisia järjestöjä, joiden perustamisessa kunta oli mukana ja jonka säännöt senaatti vahvisti. Jos rahaa tarvittiin enemmän, se tuli liike-elämältä.
Kaupungeissa työväen kaartit ja järjestysmiehistöt olivat osa paikallisvallan uudelleenjärjestelyä. Maaliskuun jälkeen vanhat kunnallisvaltuustot olivat joutuneet vaikeuksiin järjestyneen työväen kanssa, joka vaati itselleen osuutta paikallisvallasta. Puhuttiin ja kirjoitettiin "kunnallisesta vallankumouksesta". Vaikka valtuustoja vallattiinkin, yleensä saavutettiin kuitenkin jonkinlainen kompromissi. Säännöksi tuli, että paikalliset työväenjärjestöt edustivat työväkeä virallisesti tai epävirallisesti. Näin syntyi paikallinen vallan tasapaino, jonka turvin hoidettiin ensin järjestyskysymystä ja sitten työttömyyttä ja elintarvike- säännöstelyä. Porvarillisella puolella työväenjärjestöjen asemaan ja jopa valtaan suostuttiin siksi, että näin ajateltiin järjestyksen säilyvän. Paikallisia ristiriitoja, kun niitä syntyi, voitiin siis ratkaista paikallisesti. Syksyllä tämä paikallinen järjestys alkoi kuitenkin monin paikoin rapautua, kun työväen kaartit tai muut aseelliset joukot syyllistyivät voimansa tunnossa omavaltaisuuteen ja terroriin. Tällainen "anarkismi" vei keskiluokan luottamuksen työväenjärjestöjen kykyyn ja oikeuteen edustaa ketään ja varsinkaan yleistä etua.
Muutoksen taustalla oli valtakunnallinen politiikka. Paikallisten työväenkaartien määrä alkoi nopeasti lisääntyä, kun puolue kehotti niitä perustamaan. Samoin porvarillisella puolella järjestäytymistä alettiin ohjata ja kumpikin puoli ryhtyi aseistamaan kaarteja.
Näin järjestäytymisen luonne muuttui täysin. Kaartit eivät olleet enää paikallisen järjestyksen osia, vaan niistä tuli osa kierrettä, jossa jokainen paikallinen ristiriita nähtiin osana valtiosta käytävää taistelua. Näin meni myös pohja siltä järjestykseltä, jota paikallisesti oli rakennettu arkijärjen varassa. Vuoden lopussa maa oli katettu kahdella vapaa- ehtoisarmeijalla. Tämä ei johtunut kansan sotaisesta luonteesta eikä paikallisten kaartien johtajista, vaan maan poliittisista johtajista. Kun poliittinen kriisi pitkittyi, eikä sitä kyetty ratkaisemaan, sekä porvarit että sosiaalidemokraatit alkoivat kaivata voimanlisää. Kun järjestystä ei kyetty luomaan ylhäältä, turvauduttiin siihen mitä oli: paikallinen organisoituminen kanavoitiin valtiollisen politiikan välineeksi. Unohtaa ei sovi myöskään ulkomaista rohkaisua, vaikka se ei vapauta suomalaisia yhdestäkään tyhmyydestä. Bolsevikit tarvitsivat suomalaisia työväenkaarteja selustansa varmistamiseen ja olivat siksi halukkaita näitä aseistamaan. He myös yrittivät saada sosialidemokraatteja tekemään vallankaappauksen jo marraskuussa. Yhtä tunnettua on Svinhufvudin samanaikaiset ohjeet Edvard Hjeltille Berliiniin: "Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten emme tule toimeen".
Valtiovallan muretessa paikallisella tasolla luotu järjestys onnistui huolehtimaan ihmisten toimeentuloon liittyvistä perusasioista. Se ei kuitenkaan riittänyt estämään yhteis- kunnallisen kriisin kärjistymistä. Kunnallisvalta oli yksi mahdollisuus pelastaa yhteiskunta. Tätä mahdollisuutta ei käytetty. Sen esti pikemminkin valtiollinen epäonnistuminen kuin paikallisten ristiriitojen jyrkkyys. Pääosassa Suomen kuntia ei ollut mitään kriisiä. Sellainen oli suurimmissa kaupungeissa ja erityisesti Helsingissä. Taistelu vallasta tiivistyi siellä, ja se, mitä tapahtui muualla lisäsi höyryä Helsingissä. Maaseudun kahakat ovat tästä hyvä esimerkki. Niistä tuli suuria tapauksia, kun politiikan johtomiehet tekivät niistä sellaisia. Kun nämä selittivät - varsinkin jälkikäteen - että joukkojen paine pakotti tilanteen kärjistämiseen, kyse oli vallassa pysymisen halusta.
Vuoden 1917 kriisi ei ollut työntekijöiden ja työnantajien välinen. Levottomuus ei alkanut työpaikoilta, eikä sen syynä olleet työehdot. Työntekijät kyllä lakkoilivat herkästi heille edullisessa tilanteessa, mutta he myös saavuttivat tavoitteensa, työajan lyhentämisen ja palkankorotukset. Suurimmat lakot olivat puoluejohdon julistamia poliittisia lakkoja. Niissä ei hyökätty kapitalisteja vaan toisia poliittisia johtajia (ja valtiota) vastaan. Samaten paikalliset levottomuudet eivät kohdistuneet työnantajiin, vaan kuntaan, tai elintarvikeasioissa kauppiaisiin ja talonisäntiin, joita pidettiin rosvoina. Yhteiskunnallisen kriisin herkin alue, tuotanto, pysyi järjestyksessä. Seisokit johtuivat kysynnän puutteesta ja työntekijöitä irtisanottiin hämmästyttävän vähän verrattuna siihen epävarmuuteen, johon teollisuus joutui syksyllä 1917. Inflaatiosta ja ajoittaisesta elintarvike- pulasta huolimatta yhteiskunnan aineellinen perusta toimi koko ajan. Tämäkin osoittaa, että kyse oli hallitsemisen kriisistä, tarkemmin sanoen politiikan kriisistä.
(Pertti Haapala)