Poliittinen tilanne oli ollut Suomessa rauhallinen maaliskuun vallankumoukseen asti. Sitä ennenkin ihmiset purnasivat hinnoista, palkoista ja tavarapulasta, torpparit ja talolliset olivat levottomia maanvuokralain vuoksi. Kaikki pysyi kuitenkin pinnan alla. Alistuttiin sota-ajan määräyksiin ja sensuuriin, mutta myös itse poikkeukselliseen tilanteeseen. Keisarin kukistuminen oli sitten suuri "svaboda", vapausjuhla, niin Venäjällä kuin Suomessakin. Kaikki maailman ongelmat joihin tsarismi oli laskettu syypääksi, poistuisivat. Yhteinen uudistususko läpäisi hetkeksi koko yhteiskunnan. Tampereen Koukkuniemen kunnalliskodin asukit perustivat etujaan valvomaan oman "miliisin", joka jyrkkäsanaisessa kokouksessaan vaati kunnon papuja ja aamuteetä, ja sai ne. Tsaarin kukistuminen synnytti ylisuuret odotukset yhteiskunnan korjaantumisesta. Näin oli siksi, että niin sosiaalisissa kuin poliittisissakin kysymyksissä "mätä järjestelmä", jota keisari edusti suomalaisille, oli esitetty syypääksi kaikkeen, myös sotaan ja sen rasituksiin.
Tämä oli tausta sille, että kaikki yhteiskunnalliset kysymykset nousivat pintaan, julkisuuteen ja toiminnan kohteeksi vuonna 1917. Kevään ensimmäiset mielensoitukset olivat laajoja kansalaisjuhlia, joihin osallistuivat sekä suomalaiset että venäläiset porvarit ja sosialistit yhdessä. Kun työväestö ja työväenliikkeen tunnukset alkoivat nousta kokouksissa hallitseviksi, porvarillinen aines alkoi jättäytyä pois. Työväestön ja venäläisten sotilaiden yhteistyö nähtiin inhottavana "veljeilynä". Torikokouksista tuli kesän mittaan työväenliikkeen protestointitapa ja syntyi vastakkainasettelu "rauhallisen", "järjestystä" vaativan porvariston ja "mellakoivan", "uutta järjestystä" vaativan työväestön kesken. Mielenosoituksissa ja lakoissa alkoi nousta esiin kysymys vallasta koko yhteiskunnassa - koska kokouksien puhujat nostivat sen esiin.
Toimeentulovaikeuksien ratkaisun näkeminen valtakysymyksessä vahvisti poliittisen elämän kahtiajakoa sosialisteihin ja porvareihin riippumatta siitä, miten jyrkkänä vastakkainasettelu koettiin arkielämässä ja miten ihmiset todella jakautuivat kahtia. Kahtiajako johti loogisesti tilanteeseen, jossa kaikki asiat olivat vastustajan syytä: hintojen nousu, alhaiset tai korkeat palkat, inflaatio, puute, työttömyys, köyhyys, uudistusten lykkäys ja väkivalta. Tämä asetelma sinetöitiin marraskuun suurlakossa, jossa oli jo selvä kapinan henki. Sen väkivaltaisuus (34 ihmistä kuoli) oli ennennäkemätöntä Suomen poliittisessa elämässä. Tuolloin porvarillisissa piireissä kirkastui lopullisesti ajatus, että heidät voidaan syöstä vallasta. Samalla kirkastui työväenliikkeen johdolle tämän ratkaisun mahdollisuus.
Vuoden 1917 kuumeen nostattivat joukkokokoukset ja lakot, joiden mukana valta siirtyi konkreettisesti kadulle. Osa mielenosoituksista oli yleispoliittisia, vaaleihin ja valtalakiin liittyviä. Osassa aiheena olivat puute ja työttömyys ja osassa vaadittiin muita uudistuksia kuten uusia kunnallislakeja, kahdeksan tunnin työpäivää ja torpparivapautusta. Samoja asioita ajettiin myös työnseisauksilla. Lakkojen syyksi tosin ilmoitettiin yleensä riita palkasta tai työajasta. Ne tavoitteet saavutettiinkin, mutta levottomuus jatkui.
Työlakkoja oli marraskuun suurlakon lisäksi ainakin 500. Osanottajien määrä oli virallisten tietojen mukaan 225 000 ja menetettyjen työpäivien määrä kaksi miljoonaa. Marraskuun suurlakon ohella määrän nosti korkeaksi kaksi poikkeuksellista lakkoaaltoa, maatyöväen ja uittotyöläisten lakot. Edellisiin osallistui 16.000 maatyöläistä kahdella tuhannella tilalla ja uittolakkolaisia oli 17.000. Kummassakin laskettiin menetykseksi yli neljännesmiljoona työpäivää. Lakkojen päävaatimus oli kahdeksan tunnin työpäivä, jota taas työnantajat pitivät työn luonteen vuoksi mahdottomana ajatuksena, poliittisena kiristyksenä. Lakot veivät jyrkän vastakkainasettelun maaseudulle ja vaikka ne rajoittuivatkin Lounais-Suomeen ja uittoväylille, ne herättivät paljon huomiota koko maassa. Lehdistö liioitteli kummankin lakon vahinkoja ja väkivaltaisuutta. Toki vuoden 1917 lakoissa olikin piirteitä, erityisesti väkivalta ja kovat puheet, jotka viittasivat haluun ratkaista asioita "lopullisesti", mutta silti lehtien laskuun voi laittaa sen, että ihmisille alkoi muodostua kuva, jossa koko maa oli yksi luokkataisteluareena. Työväenliikkeen puolella se oli oman voiman lisäämistä ja porvarillisella puolella toisaalta järkytystä ja toisaalta vaaran korostamista.
Työttömyys ja puute olivat mielenosoitusten aiheita, jotka suuntautuivat eritoten paikallisiin viranomaisiin. Nämä pystyivätkin asioihin vaikuttamaan ja kaikki tällä alalla aikaansaatu voidaankin lukea paikallisen toimeliaisuuden ansioksi. Sen sijaan tämä toiminta ei poistanut puutetta ja työttömyyttä poliittisena ongelmana. Seurasi valtuustojen valtauksia, lautakuntien erottamisia, lakkoja, takavarikkoja, aseellista järjestäytymistä ja suoraa väkivaltaa, jotka taas toisella paikkakunnalla nähtiin yleisenä kapinointina. Paikallinen vallankumouksellisuus tyytyi kuitenkin paikallisiin tuloksiin: kun leipää tai työtä oli saatu, tilanne oli ohi. Paikalliset ristiriidat olivat kapinan aiheita, mutta valtiovallan kumoamiseen ne eivät riittäneet.
Yhteiskunnan hajoaminen oli erityisesti valtiovallan epäonnistumisen seuraus: ensin epäonnistui Venäjän sotakabinetti, sitten Tokoin senaatti ja lopuksi kaikki yhdessä, poliitikot. He selittivätt asiat vihollistensa teoilla tai tilanteella, joka ei ollut hallittavissa. Valta todella karkasi heidän käsistään, mutta sitä ei ryöstetty heiltä, kuten tapahtui Venäjällä, vaan poliitikot hajottivat sen itse.
Pelon ja kapinamielialan synnylle oli ratkaisevaa, että keisarin kukistumista seurasi "vapauden" ohella sotilaallinen, taloudellinen ja poliittinen kriisi. Arkielämässä se merkitsi toimeentulon vaikeutumista. Syntyi kierre, jossa entistä enemmän odottaville ihmisille oli tarjolla entistä vähemmän. Yritykset ratkaista ongelmat poliittisin keinoin vain kasvattivat niitä ja johtivat väärään arvioon ongelmien syistä. Seuraava askel oli syyllisen löytäminen. "Kuinka usein kuvittelu muuttuukaan todellisuudeksi! Kun ihminen tahtoo ja tarvitsee syntipukin saadakseen sälyttää hänen selkäänsä kaikki omat vikansa ja syntinsä, niin hän tekee sen itselleen pienemmissäkin asioissa. Kuinka ei sitten tämmöisissä suurissa!". Näin kuvaili Juhani Aho tätä inhimillistä ominaisuutta, josta tuli niin tehokas politiikan välikappale.
Levottomuutta ei voi selittää vain sillä, että sosiaaliset ongelmat olisivat saavuttaneet lakipisteensä vuonna 1917 ja johtaneet räjähdykseen, kun vanhat pakkovallan pidikkeet eivät kestäneet. Tästä seltyksestä puuttuvat toimijat. Venäjän hajoaminen ei ollut suomalaisten käsissä, mutta sitä seurannut kotimainen valtakriisi oli. Siinä menetettiin keinot hallita ongelmia, jotka eivät olleet sinänsä ylikäymättömiä. Poliittisen ajattelun, pelon ja pettymyksen liitosta syntyi loppuvuodesta 1917 tilanne, jossa liian monet suomalaiset - vaikka varmasti vähemmistö - olivat valmiit sotaan. Niin pitkälle oli hämärtynyt raja oikeuden ja omankädenoikeuden välillä. Kun tällä tiellä oli edetty tarpeeksi pitkälle, "vallankumouksellisen tilanteen" kääntyminen suuntaan tai toiseen ei ollut enää laillisuus- tai äänestysasia. Suomalaisia sosiaalidemokraatteja terävämpi ja suorapuheisempi Lenin näki tilanteen selkeästi: tarvitaan kapina, ja se on puhdas "taitosuoritus". Toukokuussa 1918 taidot oli punnittu ja ihmiset elivät ennennäkemättömässä puutteessa, josta vallankumouksen heidät piti pelastaa.
Marraskuussa eduskunta hyväksyi uudet työaika- ja kunnallislait ja torpparivapautuskin oli tulossa. Työväestön suuret vaatimukset olivat täyttymässä, mutta maa ei suinkaan rauhoittunut. Samoin ovat unohtuneet ne monet poliitikot (usein naiset) kaikissa puolueissa ja yksittäiset kansalaiset, jotka tosissaan yrittivät estää väkivaltaa. Sisällissota ei alkanut, vaan se aloitettiin.
(Pertti Haapala)