Vuosi 1917 oli valtion hajoamisen historiaa. Venäjän välikainen hallitus yritti pitää entisen järjestyksen Suomessa. Sillä oli tukenaan suuri armeija ja koko hallintokoneisto. Se peri korkeimman vallan Suomen suuriruhtinaalta ja tämän vallanperimyksen laillisuuden, ja siten väliaikaisen hallituksen auktoriteetin, jonka myös suomalaiset tunnustuivat. Mutta väliaikainen hallitus epäonnistui poliittisesti: sen asenne suomalaisten tavoittelemaan riippumattomuuteen oli jyrkän kielteinen ja jatkamalla epäonnista sotaa se menetti myös otteen armeijaan. Hallituksella ei ollut Suomessa yhtään tukijalkaa. Valta liukui Suomen senaatille, eduskunnalle, puolueille ja armeijan osastoissa kumouksellisille neuvostoille. Nämä olivat ne voimat, joiden käsissä oli uuden järjestyksen luominen. Kenttä oli avoin sekä vahvalle poliittiselle tahdolle että järjestysvallalle, kuka vain pystyi ne luomaan.
Maaliskuun 26. päivänä nimitetyn Oskari Tokoin johtaman senaatin ohjelma oli erikoinen yritys, ensimmäinen sosialistien ja porvarien yhteishallitus. Tokoin senaatista suunniteltiin kansallisen yhteishyvän hallitusta. Sen piti järjestää Suomen valtiollinen järjestelmä modernille parlamentaariselle kannalle ja toteuttaa ne tärkeät yhteiskunnalliset uudistukset, joita sosialidemokraatit olivat vaatineet: piti säätää uudet kunnallislait, maanvuokralaki, työväensuojeluslait ja toteuttaa vanhuus- ja sairauseläkkeet, oppivelvollisuus ja uskonnonvapaus sekä kieltolaki.
Hallitus edusti kaikkia puolueita, mutta yksikään puolue ei sitoutunut hallitukseen. Sen ohjelma hyväksyttiin, mutta sen toteuttamiseksi ei koottu poliittista liikettä. Porvarillisella puolella ministereitä pidettiin "rohkeina miehinä", jotka uhrasivat itsensä ja maineensa. Työmies-lehti vinoili, että hallituksessa oli enemmistö porvareita, sillä puolueen kaikkia edustajia ei pidetty oikeina sosialisteina. Hallituksessa ei ollutkaan yhtään ykkösluokan poliitikkoa, vaan Väinö Tannerin sanoin kaksitoista "uhrilammasta". Hallituksen ja tuntemattomien senaattorien vähättely oli yleistä kaikkialla, ja edes sen ohjelmaa ei otettu täysin vakavissaan. Hallitukseen ei sitouduttu, koska vastuunottoa vaikeana aikana pidettiin poliittisena itsemurhana, pelättiin syntipukiksi joutumista. Erikoisen vahva tämä asenne oli SDP:n johdosssa. Passiivisuutta oli helppo perustella "ministerisosialismin" peikolla, eli opilla, että sosialistin osallistuminen porvarillisen valtion hallitukseen oli työväen asian pettämistä. Tästä syystä SDP kieltäytyi muodostamasta hallitusta, vaikka sillä oli eduskunnassa enemmistö. Tokoin "yksityissenaatti" oli puolueelle hätäratkaisu. Samanlainen hätäratkaisu se oli porvarillisille puolueille, jotka eivät voineet sopeutua hallitusvaltaan, joka oli riippuvainen sosialistienemmistöisestä eduskunnasta.
Sosialidemokraattien enemmistöasema oli heille liian suuri pala. Eduskuntapaikkojen takana oli köyhän kansan äänet, mutta ei taloudellista ja sosiaalista vaikutusvaltaa, joka oli porvarillisella puolella. Sosialistit eivät kyenneet käyttämään hyväkseen tilannetta, jonka joskus oli kuviteltu olevan ratkaisu kaikkeen; entinen työmies Oskari Tokoi oli maailman ensimmäinen sosialistinen pääministeri. Sama pelko liian suuresta askeleesta esti SDP:n vallanoton myös marraskuussa, vaikka tällöin heillä oli jo taustatuki Pietarissa. Ja sama pelko tai realismi sai puoluejohdon epäröimään vallanottoa tammikuussa 1918, mikä johti huonosti valmisteltuun kapinaan, "vastahakoiseen vallankumoukseen". Sosialidemokraattien yritys luoda uusi järjestys oli teoriassa hahmotettu jo valmiiksi, mutta samalla liian valmiiksi. Valmis malli ei pitänyt sisällään poliittisen kompromissin mahdollisuutta ja kun voimaa ei tuntunut olevan yksinvaltaan, SDP jätti keskeisen poliittisen areenan, hallituksen.
Kompromissin mahdottomuus ei johtunut yksin sosialidemokraateista. Venäjän väliaikainen hallitus ei luottanut heihin, eikä kotimainen porvaristo. Sosialidemokraattien asemaa ei pidetty oikeutettuna, vaan satunnaisena suhdanteena, joka ei vastannut yhteiskunnan todellista voimasuhdetta. Se koettiin myös pelottavana, koska sosialistien käsitys kansanvallasta näytti olevan yhtä kuin "kansan" yksinvalta. Tämä saneli asenteen Tokoin hallitukseen ja sai johtavat poliitikot, myös maltilliset, toimimaan asiallisesti sitä vastaan. Venäjän suhteita hoitanut ministerivaltiosihteeri Carl Enckell selitti muistelmissaan, että hän ei ottanut ohjeita maan hallitukselta, koska "yleinen mielipide vaati... niin hyvin Suomen suojelemista vallankumouksen kuohuilta kuin Venäjästä irtautumisen toteutumista, ja minä katsoin velvollisuudekseni ottaa lukuun nämä tosiasiat täysin tietoisena siitä, että minun oli pakko toimia omalla vastuullani". Näin hän perusteli osallisuuttaan Suomen eduskunnan ja hallituksen kaatamiseen todeten jopa, että "porvarilliselle yhteiskunnalle oli välttämätöntä käyttää hyväksi Väliaikaisen hallituksen arvovallan heikkoja rippeitä". Kyse oli valtalain kaatamisesta, missä yhteydessä myös eduskunta hajotettiin.
Eduskunnan 18. heinäkuuta hyväksymä valtalaki, jolla sanouduttiin irti väliaikaisesta hallituksesta - eduskunta päätti ottaa korkeimman vallan itselleen - voidaan nähdä itsenäistymisyrityksenä, mutta perimmältään kyse oli valtataistelusta. Valtalaki oli yritys luoda täysin eduskuntavaltainen järjestelmä, joka käytännössä antaisi vallan sosialisteille. Tämä oli liikaa sekä väliaikaiselle hallitukselle että Suomen porvareille: "vallankaappaus" estettiin yhteistuumin hajottamalla eduskunta.
Sosialidemokraattien viimeinen yritys periä valta oli kieltäytyminen eduskunnan hajottamisesta. Puhemies Manner kutsui eduskunnan koolle, mutta tälle hankkeelle ei löytynyt kannatusta. Samalla Tokoin hallitus menetti viimeisenkin voimansa, vaikka sinnittelikin maan hallituksena elokuun puoliväliin asti. Tällöin Tokoi erosi paikaltaan ja senaatista tuli porvarillinen "virkamieshallitus", joka istui vajaana tehtävässään marraskuun lopulle asti. Kansallinen yhteisrintama sai lopullisen iskun ja sosialidemokraatit kokivat itsensä syrjäytetyksi. Jopa rauhallinen Väinö Voionmaa veti johtopäätöksen: "Nyt tarvitaan voimakeinoja ja väkivaltaa, jos porvarit aikovat kukistaa tätä liikettä".
Porvarillisella puolella pidettiin selvänä, että SDP ei saa enemmistöä uuteen eduskuntaan. Vilkkaissa vaaleissa, jotka pidettiin lokakuun alussa, kaikki puolueet lisäsivät huomattavasti äänimääräänsä, eniten Maalaisliitto. Sen voitto varmisti porvarillisen enemmistön. Poliittinen aloite siirtyi porvarillisille puolueille ja SDP siirtyi selvään oppositioasemaan. Porvarilliset puolueet edustivat nyt hallitusvaltaa, jota korkeimman vallan haltija, Venäjän hallitus tuki. Tästä oli merkkinä se pikkuseikka, että senaatti piti kenraalikuvernööriä edelleen puheenjohtajanaan. Sosialidemokraatit tajusivat tilanteensa ja alkoivat etsiä voimaa alhaalta. Tässä heitä tukivat väliaikaisen hallituksen vastustajat, bolsevikit. Tästä asetelmasta muodostui kaksi uutta yritystä luoda järjestystä, itsenäisyyssenaatti ja kapina. Tilanne kirkastui bolshevikkien kukistettua väliaikaisen hallituksen marraskuun 7. päivä. Porvarilliset puolueet halusivat nyt eroon Venäjästä ja asia hoidettiin uudella valtalailla 15.marraskuusta, jossa eduskunta otti itselleen suuriruhtinaan vallan. Venäjän uutta hallitusta ei pidetty laillisena. Tämä oli suomalaisten tulkinta asiasta, ja siitä oli myöhemmin annettava periksi, kun haettiin "eropaperia" Leninin hallitukselta. Suomen hallitus de facto irrottautui Venäjän hallitusvallasta jo marraskuussa.
Viimeinen tilaisuus sisäpoliittiseen kompromissiin kaatui valtionhoitajakunnan, "kolmen kuninkaan komedian", mukana marraskuun lopussa. Maahan saatiin kuitenkin lähes neljän kuukauden tauon jälkeen poliittinen hallitus, kun eduskunta 26. marraskuuta nimitti Svinhufvudin hallituksen, joka sittemmin on tunnettu nimityksellä "itsenäisyyssenaatti". Hallituksen aikaansaaminen oli merkittävä voitto porvarillisille puolueille. Hallituksessa olivat kaikki porvarilliset puolueet mukana tosissaan ja puheenjohtajana oli maan eittämättä vahvin poliitikko. Senaatti otti tehtäväkseen järjestyksen palauttamisen. Ensimmäinen askel oli maan irrottaminen Venäjästä ja sen vallankumouksesta ja toinen askel sisäisen järjestyksen palauttaminen. Jälkimmäisessä hallitus ei onnistunut, mikä oli seuraus siitä, että hallitus ei kyennyt tarttumaan päällekaatuviin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. Kun SDP oli hallituksen ulkopuolella, kaikki arkiset ongelmat kääntyivät poliittiseksi jännitykseksi. Valtiovalta epäonnistui järjestyksen palauttamisessa. Syyllinen ei ollut hallitusvalta sinänsä, vaan tilanne, jossa valtiovallasta oli tullut taistelun kohde.
(Pertti Haapala)