Sääty-yhteiskunta oli säädetty yhteiskunta. Sääty tarkoittaa järjestystä (=ordo). Yhteiskunnassa oli kolme järjestystä: politia (maallinen hallitus), ecclesia (taivaallinen hallitus) ja oeconomia (huoneen hallitus). Tämä ns. kolmisäätyoppi oli virallinen yhteiskuntaselitys. Se oli universaali eli annettu, luokkaamaton järjestys. Jokaiselle ihmiselle oli määrätty paikka yhteiskunnassa suhteessa Jumalaan, hallitukseen ja elinkeinoonsa (perheeseensä). Oli selvää, että nämä tomumajojen paikat eivät jakaantuneet "tasavertaisesti", vaan ylhäältä määrättynä "työnjakona". Ajattelutavan jyrkkyyttä kuvaa, että esim. Ranskan vallankumouksen jälkeen aatelisarvostaan luopuneet karkotettiin maasta.
Yläluokan muodostivat ne ihmiset, jotka olivat "Jumalalle otollisimpia", siis Luojan tarkoitusta (omaa kuvaa) lähinnä olevat ihmiset. He olivat muita parempia: homo superioris ordinis, eli säätyläisiän. Maallinen menestys oli Hyvän (Jumalan tarkoituksen) toteuttamista, siis yhteiskunnallinen yläluokkaisuus oikeutti itse itsensä.
Vielä 1800-luvun alkupuolella aateliston ylivertaisuuden tieteellinen perustelu oli temperamenttioppi, teoria ihmisen "luontovarustuksen" ja yhteiskunnallisen aseman ykseydestä, siitä miten elinnesteet eri ihmisissä sekoittuivat eri tavalla ja tuottivat erilaisia ihmisiä. Ratkaisevaa oli verenkierto:
Aatelistolla oli "hienorakeinen, vahva ja vetreä veri", joka virtasi kohisten. He olivat siksi luonteeltaan voimakkaita, urheita ja korskeita. Sama koski ulkomuotoa: heillä oli tuimat, vahvat piirteet, koukkuneä, hyvä ryhti, kuhmuraiset nivelet ja sinertävät suonet vahvan verenkierron ulkoisena merkkinä. Nämä "siniveriset" olivat aatelistoa, alunperin sotilassäätyä. Heidän huonoja ominaisuuksiaan olivat: ylimielisyys, kunnianhimo ja väkivaltaisuus.
Mielenmaltti, ajatuksen selkeys, kylmäverinen harkinta - mutta myös pedantti kuivakiskoisuus ja ruumiillinen kylmyys - olivat ominaista oppineelle säädylle eli papistolle ja yliopiston opettajille. Nämä hyvätapaiset, hiljaiset ja hyvämuistiset miehet olivat arvostettuja, paitsi jos heissä kehittyi liikaa epäluuloisuutta ja kateutta, mikä oli taas porvarin luonteelle ominaista.
Jos mies oli ailahtelevainen tai luonteelpiirteiltään epäselvä, hän sopi hovimieheksi, jollaisina olikin paljon etelämaalaisia.
Rahvaan luonnetyyppi oli flegmaattisuus, mikä merkitsi rumaa ulkonäköä, velttoutta, lihavuutta ja kömpelyyttä. Rahvaan ajatus ei yltänyt ruokaa, juomaa ja unta korkeampiin asioihin, ja siksi heidän ongelmanaan olivatkin nälkä, jano ja työ. Rahvaan luonne oli edellisten vastakohta: he olivat yleensä tyytyväisiä, nöyriä, tottelevaisia ja hiljaisia. Luontonsa vuoksi rahvas sopiva helposti käsitettäviin tehtäviin. Jos maamiehen mieli oli jäykkä tai vastahakoinen piti "se lailla, kurilla ja rangaistuksella nujertaa ja kesyksi tehdä.. niin ettei hän yleistä rauhaa ja hyvinvointia ehkäise", kirjoitti Melanchton.
PhilipFreseniuksen selitti postillassaan miksi on rikkaita ja köyhiä?: "Jos kaikki olisivat rikkaita tai hyvinvoipia, olisi hädin tuskin ketään, joka palkasta tai maksusta haluaisi tehdä raskasta työtä, ja niin jäisivät työt tekemättä. Sen vuoksi Viisas Luoja on pannut useimmat sellaiseen asemaan, että heidän on elätettävä itsensä työtä tekemällä. Ja edelleen on niitäkin ihmisiä oltava, jotka voivat antaa toisille työtä ja maksaa näille siitä palkkaa."
Rahvas oli siis ruumiillisen työn sääty. 1800-luvun lopussa työväenliike käänsi tämän ajattelutavan päälaelleen julistamalla, että työ on miehen kunnia ja siksi työmies on moraalisesti herrojen yläpuolella.
Säätyjakoa vahvistettiin arkielämässä kasvatuksella, harjoituksella ja ulkoisilla merkeillä: elämäntavan, tyylin, käytöstapojen ja vaatetuksen tuli olla säädynmukaisia. Se oli säädyllisyyttä. Vaatetuksesta oli tarkat säännöt ja vaatteilla koreilu oli rahvaan osalta moraalisesti tuomittavaa. Säätyläisten elämään sen sijaan kuului kunnian ohella luxus. Herrasväen ja rahvaan "raja käypi sarkanutun ja verkatakin välitse" kirjoitti Z. Topelius vielä vuonna 1870. Eräs pappi joutui ottamaan viransijaisen, kun ei kyennyt pukeutumaan asianmukaisesti. Opiskelijoiden frakkipakko poistettiin 1900-luvulla.
Säätyläisammatiin kuului virkailme. Se oli sotilaalla koppava, opettajalla tuima ja papilla raskaan vakava. Vapaa-aikana sai olla hauska. Elämäntavassa oli muoteja, joita varsinkin säätyläistö seurasi. 1700-luvun lopulla oli muotia sentimentaalisuus, 1800-luvun alussa joutilaisuus ja vuosisadan lopulla reippaus ja urheilu. Aatelismiehen ei sopinut tehdä tehdä työtä, mutta hänelle sopi ajankuluksi tarkoitettu puuhastelu. Tällaista nautiskelua kuvaa eräs upseeri Kauniaisten kartanosta vuonna 1812: "Omin käsin olen ottanut tehdäkseni työtä suollani. Muutamiksi tunneiksi päivässä olen kadnonnut näkyvistä, niin että vaimoni ei ole saanut asiasta tietää." Kun jotkut köyhtyneet pikkupapit joutuivat tekemään maatöitä,tuomiokapituli puuttui asiaan, koska he "saattavat viran ylenkatseen alaiseksi: halpa väki pitää heitä silloin itsensä vertaisina".
Luonnonmukainen eriervoisuus oli selvä myös laissa. Olihan eri säädyillä erilaiset poliittiset ja taloudelliset oikeudet. Tilattomilla ja muulla työvärllä ei ollut yhteiskunnallisia vapauksia lainkaan, vaan he olivat isäntänsä alamaisia.
Arkinen esimerkki eriarvoisuudesta oli kirkon penkkijärjestys, 1800-luvulla siirryttiin henkilökohtaisista istuimista ryhmä- kohtaisiin karsinoihin ja lopulta vapaaseen järjestykseen. Arvoasteikko oli silti aina selvä: herrat eteen ja kansa taakse.
Aatelista ei kunniansa vuoksi ruoskittu ja hänet piti mestata ampumalla eikä pölkyllä.
Poliittiset säädyt, joilla oli säätyvaltiopäivillä, heijastivat mainittua luonnollista eriarvoisuutta. Kuninkaan alamaiset jaettiin aatelistoon, papistoon, porvaristoon ja talonpoikiin, joilla kullakin oli tehtävänsä yhteiskunnassa. Tehtävät tunnustettiin ja varmistettiin laeissa. Vaikka säädyillä oli ajoittain suurempi poliittinen vaikutusvalta kuin kuninkaalla, sääty-yhteiskunta oli periaatteessa ehdoton alamais- yhteiskunta, jonka huipulla oli yksivaltias - heti Jumalasta seuraavana - kuningas. Ruotsissa (ja Venäjällä) kaikki lait antoi hallitsija. Säädyt välittivät hänelle alamaisten mielipiteet asioista.
(Kaarlo Wirilander, Herrasväkeä)