Sisällissodan aikana maan elintarvikehuolto jakaantui kahtia. Kansanvaltuuskunta ja Vaasan hallitus perustivat omat elintarvikehallituksensa, jotka toimivat samaan tapaan kuin niiden edeltäjä. Merkittävin ero järjestelmissä oli siinä, että punaisella puolella siviilihallinto, Oskari Tokoin johtama "Elintarvikeasiain osasto", vastasi pääosin myös punakaartien muonittamisesta, kun taas valkoisella puolella asetelma oli toisin päin: pääesikunnan alainen "intendentuuri" alisti "Välikaisen elintarvikehallituksen" palvelemaan armeijan tarvetta. Valkoinen armeija oli varmemmin ruokittu kuin punainen juuri oman hankintansa ansiosta. Kumpaakin armeijaa syytettiin "ylikulutuksesta" ja kumpikin toimi toisinaan omavaltaisesti elintarvikkeita hankkiessaan, mutta ryöstöjä ja muuta laittomuutta oli suhteellisen vähän ja se keskittyi sodan loppuvaiheen rintamatilanteisiin.
Siviilien huolto järjestettiin sotakuukausina niin hyvin kuin osattiin. Kunnalliset lautakunnat toimivat kuten ennen sotaa. Niiden vastuulla oli koko väestö ja työ onnistui yleensä sitä paremmin mitä itsenäisemmin ne saivat toimia. Oli yleistä että ennen sotaa perustetut lautakunnat jatkoivat samalla kokoonpanolla. Elintarvikevarastot ja väkiluku olivat lähes yhtä suuret rintaman kummallakin puolella. Tosin punaisella puolella olivat suuret kaupungit ja huonot suhteet tuottajiin. Tokoin viljajunat toivat Venäjältä 1,7 miljoonaa kiloa. Vaasan elintarvikehallitus sai Tanskasta, Saksasta ja Ruotsista puolet tuosta määrästä sekä lihaa, kalaa ja sokeria. Sortavalan elintarvikekomitea osti paikalliseen käyttöön Venäjän Karjalasta ehkä miljoona kiloa viljaa. Määrät olivat mitättömiä verrattuna omaan satoon, joka oli noin 400 miljoonaa kiloa, mutta pienetkin erät olivat hetkittäin ja paikallisesti tärkeitä.
Keskusvarastojen vähäisyyden vuoksi korttiannoksia pienennettiin kummallakin puolella ja siemenviljaa määrättiin kulutukseen. Todellinen tilanne maan eri osissa vaihteli huomattavasti - vallan väristä riippumatta. Punaisen etelän suurin ongelma oli Helsinki, joka oli tuontiviljan varassa. Siellä täysiä korttiannoksia (200 g leipää tai jauhoja) voitiin jakaa vain kolme viikkoa, minkä jälkeen annoksia pienennettiin aina 20 grammaan asti ja jauhoja jatkettiin pellavansiemenillä ja selluloosalla. Täten väestön toimeentulo perustui muuhun kuin "kunnanviljaan". Muissa kaupungeissa viljatilanne oli parempi, esimerkiksi Turussa ja Tampereella lautakunnat ja kaartit pystyivät hankkimaan kaikkia elintarvikkeita "riittävästi", itse asiassa paremmin kuin edellisenä syksynä. Myöskään maaseudulta ei tullut valituksia elintarvikkeiden loppumisesta lukuun- ottamatta Kannaksen ja Raja-Karjalan pitäjiä, joiden omavaraisuus oli aina ollut huono. Valkoisen Suomen kaupungit pärjäsivät Oulua lukuunottamatta ilman keskushallinnon apua. Maaseudusta eteläinen Pohjanmaa ja Savo olivat omavaraisia alueita ja luovuttivat viljaa. Sen sijaan Vaasan läänin itäosa (Keski-Suomi), Pohjois-Suomi ja maan itäisimmät osat kärsivät todellisesta puutteesta, koska niillä ei ollut omia varastoja ja ne jäivät taka-alueina myös jakelussa toissijaiseksi. Kaukana sodasta, mutta sodan vuoksi, siellä oli turvauduttava pettuun ja jäkälään. Kaikki ilmoitukset nälkäkuolemista (yhteensä 20 tapausta) tulivat valkoisen Suomen syrjäalueilta, missä tilanne oli ollut huonoin jo edellisenä vuonna.
Sisällissodan jälkeen säännöstelyorganisaatio toimi aikaisempaa paremmin mutta ennen syksyä jaettavaa oli entistäkin vähemmän. Elintarvikeasiat tulivat hallituksen välittömään kontrolliin väliaikaisen elintarvetoimituskunnan eli oman "ministeriön" muodossa. Muutoin perusrakenne pysyi samana: valtio keräsi ylijäämän ja jakoi sen kulutuskeskuksiin. Käytännössä kunnalliset lautakunnat olivat edelleen avainasemassa sekä hankinnassa että jakelussa.
Elintarvikekysymyksen vaikein vaihe oli kesä 1918, kun vanhat varastot olivat lopussa ja ulkomailta saatiin täydennystä kovin vähän. Hallituksen toiveet kohdistuivat Saksaan, mutta puolta miljoonaa voikiloa vastaan saatiin vain 3,5 miljoonaa viljakiloa. Tuontiyritys Ukrainastakin tyrehtyi Saksan vastustukseen. Tuotu vilja meni pääosin Helsinkiin, muut kaupungit saivat tulla toimeen omilla hankinnoillaan. Varastoja kuitenkin löytyi sen verran, että jauhoja, tosin jatkettuja, riitti jotenkuten muualle kuin Itä- ja Pohjois-Suomeen. Kajaaniin perustettiin valtion toimesta pettujauhotehdas, mutta menekki jäi lopulta pieneksi. Maito ja voi otettiin pakkoluovutuksen piiriin heinäkuussa, eli niidenkin ylijäämä piti myydä valtiolle. Tämä ehkä laski hintoja hieman maaseudulla, mutta laajemmin politiikka ei käytännössä toiminut, vaan tavara meni kauppaan järjestelmän ohi. Lihan pakkomyyntiin siirryttiin marraskuussa 1918 yhtä huonoin tuloksin. Karjatalous- tuotteiden kauppa pysyi maaseudulla jokseenkin kokonaan vapaana. Kaupungeissa se keskittyi salakauppaan, mutta siitä ei vaihtoehtojen puutteessa välitetty. Osasyy voin puutteeseen ja hintojen nousuun oli taas se, että valtio varastoi voita vientiä varten.
Kesän varsinainen nälkäkatastrofi koettiin vankileireillä, missä nälän heikentämiä vankeja kuoli noin 12 500. Se oli noin 17 prosenttia vankimäärästä. Pääsyy kuolleisuuteen oli ravinnon heikkous, vaikka useimmat kuolivatkin tauteihin. Kun vankien olosuhteita ei voitu ja haluttu parantaa, ainoa pelastus olisi ollut vapauttaminen, mutta sitä pidettiin mahdottomana. Pakko tuli eteen loppukesästä ja vankimäärää vähennettiin nopeasti. Leirien ulkopuolella kaikkein huonoimmassa asemassa olevia ihmisiä ruokittiin kunnankeittiöistä, joita oli kaupungeissa jo vuonna 1917 ja joita sittemmin, vielä 1919, perustettiin Kainuuseen. Köyhien lasten perusravinnosta huolehtivat vaihtelevasti kouluruokalat.
Lopullisesti elintarvikepula poistui Suomesta keväällä 1919, kun maahan saatiin riittävästi Amerikan viljaa. Se ratkaisi kaupunkien huollon ja poisti pakkoluovutuksiin liittyneen jännityksen. Vuoden 1919 aikana lopetettiin muiden kuin sokerin ja viljan säännöstely. Viljan säännöstelyä ja pakkoluovutuksia jatkettiin siksi, että viljantuonti haluttiin rajoittaa minimiin valtiontaloudellisista syistä. Seuraavana vuonna säännöstely rajattiin tuontiviljaan ja siitäkin hallituksen oli eduskunnan vaatimuksesta luovuttava talvella 1921. Samalla elintarvikeministeriö lakkautettiin.
(Pertti Haapala)