Sisällissodan synnyttämä erityinen ja laajuudeltaan vain nälkävuosien aikaan verrattava ongelma oli sotaorvot. "Turvattomiksi jääneitä" lapsia, joiden isä oli kuollut tai kadonnut oli vuoden 1919 alussa vähintään 14.000 jakaantuen 5000 perheeseen. Näistä 90 prosenttia oli eteläisissä lääneissä. Korkein "orpoprosentti" oli Hämeen läänissä, missä orpojen osuus kaikista lapsista oli noin kolme prosenttia. Tampereen työväestössä se oli kaksinkertainen, mutta eräillä pienemmillä paikkakunnilla suurempikin, erityisesti Satakunnan ja Hämeen maalaiskunnissa. Helsingin, Tampereen, Turun ja Kotkan lisäksi satoja orpoja jäi Valkealaan eli Kuusankoskelle (512), Tammelaan eli Forssaan (341), Uudellekirkolle (264), Urjalaan (222), Ulvilaan (216) ja Ruovedelle (200). Kaikista sotaorvoista laskettiin punaisten lapsiksi 88 prosenttia ja valkoisten lapsiksi seitesemän prosenttia. Orpolasten vanhempien ammattijako kertoo millaisia perheitä sota kohteli pahimmin:
maalaistyöväkeä 2456 (47%)
kaupunki- ja teollisuustyöväkeä 968 (19%)
käsityöläisiä 561 (11%)
talollisia 420 ( 8%)
torppareita 305 ( 6%)
kaupan ja liikenteen henkilök. 174 ( 3%)
oppisivistyneistöä 86 ( 2%)
suurtilallisia 24
teollisuuden harjoittajia 4
muita 181.
Selvästi yliedustettuina olivat käsityöläiset ja maatyöläiset ja aliedustettuina puolestaan talolliset ja torpparit. Tämän eron selittää paitsi sodan lopputulos - punaisia kuoli monin verroin enemmän kuin valkoisia - myös se, että punaisella puolella sotaan osallistui enemmän perheellisiä ja vanhempia miehiä.
Yli tuhat lasta menetti kummatkin vanhempansa. Pääosalla äiti oli kuitenkin elossa, mutta kun näistä vain harva oli vakinaisessa työssä, 73 prosenttia orpoperheistä luokiteltiin köyhiksi, jotka tarvitsivat joka tapauksessa elatustukea Joka toisessa perheessä oli vähintään kolme lasta, joiden elättäminen äidille yksin oli mahdotonta. Vuosi sisällissodan jälkeen todettiin, että "paljon kurjuutta on kapinan johdosta syntynyt ja... on ollut tarpeellista yhteiskunnan puolelta ryhtyä ripeisiin toimenpiteisiin kovaosaisten auttamiseksi". Valkoisen puolen orvot huollettiin erityisellä valtion maksamalla eläkkeellä, punaorvot taas köyhäinhoidon puitteissa. Työväenliikkeen piirissä yritettiin selvitä asiasta omin voimin, ilman viranomaisten nöyryytystä, jollaisena pidettiin esimerkiksi punaorpojen lähettämistä "hyviin koteihin" Pohjanmaalle. Sosiaalidemokraattisten naisten perustama Suomen työläisten avustustoimikunta jakoi vuosina 1918 ja 1919 avustuksia yli 12.000 perheelle. Yksi sotaorpokysymyksen seuraus olikin, että suomalainen lastenhuoltotoiminta, sekä virallinen että vapaaehtoinen, huomattavasti laajeni ja monipuolistui.
(Pertti Haapala)