Velkaantuva valtio
Sotavuosina julkinen talous supistui vuoteen 1917 asti. Itsenäistymisen jälkeen suunta oli päinvastainen ja 1920-luvulla julkinen talous oli noin kaksi kertaa laajempi kuin ennen sotaa. Vuoteen 1917 asti valtion taloutta hoidettiin samalla tavalla kaavamaisesti kuin ennen sotaa. Valtion rooli talouselämässä kasvoi sodan vuoksi, mutta uudet asiat hoidettiin pääosin muutoin kuin valtion tulo- ja menoarvion kautta, nimittäin kaupan- ja tuotannon säätelyllä. Vuosina 1918-1919 Suomen kansantalous oli vahvasti valtiojohtoinen.
Sodan ensi vuosina venäläinen senaatti laati talousarvion, eikä eduskunnalla ollut asiaan paljoa sanomista. Menojen lisäyksiin ei ollut mahdollisuuksia. Sen sijaan annettiin erityismääräyksiä säästämisestä, alkaen tarpeettomista virkamatkoista. Valtion menojen summa vuonna 1916 oli 268 miljoonaa markkaa. Siihen verrattuna sodan aiheuttamat ylimääräiset menot, kuten Koiviston rautatien rakentaminen, kasarmit ja sotilassairaalat, olivat pieniä, muutamia miljoonia vuodessa. Suomen valtion budjetista Venäjän hyväksi maksetut ns. sotilasmiljoonat olivat vuosina 1914-1917 yhteensä 49 miljoonaa, mikä oli korkeintaan 5 prosenttia Suomelle tulleista välillisistä sotakuluista. Menojen pienentymisestä huolimatta valtiontalous joutui sodan alettua vaikeuksiin, koska vakinaiset tulot, eniten tullitulot, vähentyivät, lähes loppuivat. Aukkoa yritettiin paikata uusilla veroilla ja lainoilla. Myös rautatiet tuottivat tavallista suurempia voittoja transitoliikenteen ansiosta. Epävarmuudesta huolimatta valtiontalous oli tasapainossa vuoteen 1917 asti.
Kun senaatti tuli suomalaisten käsiin ja eduskunta alkoi toimia aktiivisesti, valtiontalouden hoitotapa muuttui. Virkamiesten tilalle tulivat avainasemaan poliitikot ja valtion rahoista tuli poliittisen taistelun kohde. Tämä ei vaikuttanut kuitenkaan kovin paljon valtion tulo- ja menoeriin. Esimerkiksi paljon puhuttanut elintarvikepolitiikka maksoi vuonna 1917 valtiolle vain 4,3 miljoonaa. Vakinaisista menoista selvittiin melko helpolla muun muassa siksi, että sotamaksut Venäjälle loppuivat. Ongelmaksi tulivat sen sijaan ns. ylimääräiset menot, joita varten ei ollut vakinaisia tuloja, ja samanaikainen tulojen vähentyminen. Vuonna 1917 ylimääräiset lainarahat (124 mmk) käytettiin vielä tavanomaisiin tarpeisiin, rautateiden rakentamiseen, mutta seuraavana vuonna suurin ylimääräinen menoerä oli "yleisen järjestyksen palauttaminen". Sen jälkilaskuun myönnettiin 300 mmk ja seuraavina vuosina vielä 126 mmk. Lisäksi sisällissodan muihin seurauksiin, kuten korvauksiin, kului kymmeniä miljoonia markkoja. Sotilasmenot vuonna 1918 olivat 122 mmk ja seuraavina vuosina armeijan rakentaminen maksoi satoja miljoonia vuosittain. Uudesta puolustusministeriöstä tulikin eniten rahaa nielevä ministeriö.
Valtiontalouden kannalta itsenäistyminen tuli varsin kalliiksi. Valtiovelan kasvun voi nähdä tavallaan itsenäistymisen, ja maailmansodan, hintana. Vuonna 1919 valtion velkataakka oli 1 840 miljonaa markkaa, josta 1 680 miljoonaa oli uusia, vuosina 1918-1919 otettuja lainoja. Tästä 302 miljoonaa meni tuottaviin kohteisiin (rautatiet, Gutzeitin ja Tornatorin tehtaiden ostaminen) ja runsas 700 miljoonaa oli pitkäaikaisia obligaatiolainoja kotimaasta, joilla maksettiin sotakuluja, Suomen Pankin tappioita ja rakennettiin maata. Muut lainat olivat lyhytaikaisia käyttöluottoja, joilla selvittiin hallinnosta ja elintarviketuonnista. Vaikka valtionvelka oli kaksinkertaistunut sodanedellisestä ajasta, se ei silti ollut kohtuuttoman suuri, noin 600 markkaa asukasta kohti ja 21 prosenttia kansantulosta, koska valtiontalous sinänsä oli pieni. Velanhoidon osuus valtion menoista oli 1920-luvun alkupuolella kymmenesosa, markoissa hieman vähemmän kuin esimerkiksi nettotulot valtion omaisuudesta. Kansantalouden suurin ongelma sotavuosina oli ilman muuta hintasäännöstelyn epäonnistuminen.
Uusia veroja
Valtion tärkein nettotulolähde oli ennen sotaa ollut tulliverotus, lähinnä nautintoaineille laitettu korkea tulli. Henki- ja maaverojen määrä oli kovin pieni ja tuloveroa ei ollut. Tullien ja muiden välillisten verojen määrä oli vuonna 1917 pudonnut reaalisesti noin kolmasosaan aikaisemmasta ja vuonna 1918 muutamaan prosenttiin. Tämä aukko paikattiin lainoilla. Toinen ja pidempiaikaiseksi jäänyt muutos oli uusien verojen käyttöönotto. Sodan alettua keisari oli "Armossa suvainnut vahvistaa päätöksen Suomen asujaimiston saattamiseksi osalliseksi... ylimääräisiin menoihin, jotka ovat nykyisen sodan aiheuttamat" ja senaatti sai tehtäväkseen "keksiä vero- tai muita lähteitä" sotamenojen ja Suomen oman budjetin kattamiseksi. Tällaisia olivat ensin erilaiset käyttömaksut, kuten matkustus-, tavarankuljetus-, huvi-, telefoni- ja alkoholivero. Ne tuottivatkin kymmeniä miljoonia valtion kassaan. Henkirahan kaksinkertaistaminen sen sijaan tuotti kovin vähän, sillä korotettunakin se oli miehiltä vain neljä ja naisilta kaksi markkaa vuodessa. Uudet verot pyrittiinkin kohdistamaan sinne missä rahaa oli, eli rikkaille ja erityisesti sota-aikana rikastuneille. Tässä tarkoituksessa säädettiin mm. "pääoma- ja kuponkivero", "korkean tulonlisäyksen vero" sekä "väliaikainen suurten tulojen vero". Suurten tulojen vero oli kunnallistaksoitukseen perustuva progressiivinen tulovero, joka koski yli 40 000 markan vuosituloja, sekä yksityisiä että yhtiöitä. Kaikissa näissä veroissa, toisin kuin kunnallisverotuksessa, tulojen ilmoitusvelvollisuus oli maksajalla ja uhkasakkona oli sadan prosentin veronkorotus. Tuotosta päätellen tämä uusi verotus onnistui, tosin vain vuoteen 1917 asti. Sen jälkeen verojen osuus valtion tuloista taas pieneni ja velkaantuminen lisääntyi.
Uudet vaikeudet johtuivat paradoksaalisesti siitä, että kotimainen senaaatti ja eduskunta pääsivät päättämään raha-asioista. Sotaveroja pidettiin laittomina ja niitä vastustettiin, vaikka valtion rahantarve tiedettiinkin. Lisäksi eduskunnan hajottaminen lykkäsi ratkaisut loppuvuoteen 1917. Tällöin sisäpoliittiset erimielisyydet tulivat ilmi verotuksessa - esimerkiksi sosiaalidemokraatit kaatoivat hallituksen esityksen pääoma- ja kuponkiveron jatkamisesta. Suurten tulojen veroa sen sijaan ehdittin vielä jatkaa yksimielisesti tammikuussa 1918. Tuloveroa oli maksettava vuoden 1916 tuloista, jos ne ylittivät 20 000 markkaa. Vero oli progressiivinen ja tuloista maksettiin erillistä lisäveroa, jos tulot olivat merkittävästi nousseet sodan aikana. Muodollisesti tämä "laittoman sotaveron" jatko oli suostuntavero, valtiopäivien hyväksymä väliaikainen vero. Tätä nimitystä käytettiin myös seuraavina vuosina, kun väliaikaista tuloverotusta jatkettiin, ja ulotettiin jo pieniinkin tuloihin. Vuonna 1919 kerättiin myös väliaikainen progressiivinen varallisuusvero. Vasta vuonna 1920 valtion verotuloihin saatiin reaalista lisäystä.
Sodan olosuhteissa Suomessa tuli hyväksytyksi ajatus, että korkea (jopa 50 prosentin) henkilökohtainen tulovero on mahdollinen. Ensin se toteutettiin pakolla kuten muissakin maissa sodan rahoittamiseksi. Vuoden 1917 epäröinnin jälkeen poliitikkojenkin oli myönnettävä, että korkeammat verot olivat valtiontaloudelle ja yhteiskuntarauhalle välttämättömyys. Tältä pohjalta verotus uusittiinkin kokonaan vuonna 1920 säätämällä progressiivinen tulo- ja omaisuusvero.
Kuntien talous ei ollut yhtä haavoittuvainen kuin valtion- talous, koska kunnilla, erityisesti kaupunkikunnilla, oli tuloveron ansiosta melko vakaat tulot. Tulot olivat kuitenkin hyvin sidotut koulujen, sairaaloiden, köyhien ja kunnallis- tekniikan ylläpitoon. Maalaiskuntien talous oli normaali- vuosinakin hyvin niukka. Sota aiheutti sotilasmajoituksen muodossa paikoin suuriakin ylimääräisiä rasituksia. Pahimmat vaikeudet tulivat kuitenkin vasta vuonna 1917 ja sen jälkeen. Elintarvikehuolto, työllisyystyöt ja köyhäinhoito vaativat lisärahaa ja samalla verotulot jäivät pieniksi erityisesti vuonna 1918.
Punaisessa Suomessa kunnallisverotusta päätettiin muuttaa siten, että verorasitusta yritettiin eri keinoin siirtää suuri- tuloisille. Käytännön toiminta jäi sekalaiselle kokeiluasteelle. Vuodet 1917 ja 1918 aiheuttivat kunnille väliaikaista velkaantumista, mutta ne kantoivat myös valtiota suuremman vastuun väestön toimeentulosta. Kun verotulot sodan jälkeen vakiintuivat ja kasvoivat, kuntien talous pysyi vakaana. Kunnan tehtävät laajenivat ja verotus nousi sen mukaisesti.
(Pertti Haapala)