A. I. Arwidsson, Om Nationalitet och National Anda.
Åbo Morgonblad 7/1821.
Kaksi pyhää, näkymätöntä sidettä kiinnittää ihmiset toisiinsa; niiden voima on kulumaton, mutta se valta, jolla ne vaikuttavat, on korkeampi, käsittämätön. Niiden vallassa kaikkiin ihmismieliin on jotain salaperäistä; niiden vaikutusvoima on yleinen, ja kaikki sekä egoistiset että kosmopoliittiset yritykset vapautua niistä ovat aina epäonnistuneet ja tulevat aina epäonnistumaan. Usein on pyritty kylmin järkisyin ja itsekkäin laskelmin tempaamaan rinnasta tämä salainen kahle; mutta jumalallinen ääni, joka asuu sydämen sisimmässä pyhäkössä, on lujasti ilmaissut käsityksensä tätä ikuiseen ja ihmeelliseen suuntautuvaa väkivaltaa ja pilkkaa vastaan. Nämä näkymättömät siteet ovat kansa ja valtio. Jälkimmäinen, järkeen ja tarpeeseen perustuva, on edelleen johtaja, ja se valoisa tähti, johon kaikkien kansojen katseet ovat lujasti kiinnittyneet; käsite, jonka toteuttamiseen korkeimman aatteen mukaisesti ihmiset ovat niin monien vuosituhansien kuluessa lakkaamatta ponnistelleet ja johon he pyrkivät jatkuvasti. Edellinen on meille syntymästä asti läheisempi; se kätkeytyy hämärään, ihmeelliseen, selittämättömään mutta voittamattomaan tunteeseen, joka salaa, mutta vastustamattoman voimakkaasti kiinnittää meidät kansaan, jonka keskuudessa me olemme syntyneet. Tämä tunne yhdistää sukulaiset ja veriheimolaiset, ja siitä isänmaanrakkaus voimakkaasti versoo. Sen avulla säilyvät vuosien ja tapahtumien vaihteluiden mittaamattomassa saatossa ne sukulaispiirteet ja kansalliset ominaisuudet, ne esiisien luonteenlaadun häiveet, tavat ja tottumukset, jotka takautuvat harmaisiin aikoihin ennen kaikkia aikakirjoja ja kaikkea historiaa. Näkymättömänä tämä tunne elää kansallisluonteessa ja kansallishengessä, eikä se ole vielä koskaan sallinut kätkeä itseään, ei edes niiden kansanheimojen keskuudessa, jotka ovat eniten kärsineet sekoittumisesta toisten kanssa tai hallitsijoitten vaikutuksesta. Ne muodostavat jokaiselle kansalle sen oman elämän periaatteen, joka kai ei varsinaisesti ole koskaan myötäsyntyinen; mutta kuitenkin se juurtuu luonteeseen ja sisäisiin taipumuksiin sekä sittemmin kehittyy ja lujittuu varhaisimpina lapsuuden ja nuoruuden vuosina. Niillä täytyy siksi olla sen perustyypin leima, joka on ominainen jokaiselle kansalle, yhdessä ilmaston ja valtion vaikutuksen, uskonnon, tapojen ja kielen kanssa.
Näemme siis tästä, kuinka syvälle ihmisluonteessa perustuu kansan omaleimaisuus (kansallisuus). Sillä on jokaisen kansan keskuudessa, joka ei ole turmeltunut tai vieraan vaikutuksen saastuttama, sellainen pyhyys, jota ei kukaan oikeamielinen kansalainen salli turmella tai ivata. Se johtaa mieltymykseen kaikkea kotimaista kohtaan, sydämelliseen kiintymykseen niitä hyviä ominaisuuksia tai taipumuksia kohtaan, joita heimolaisillamme on; se antaa kansalle yhtymäkohdan, jonka ympärille kaikki kokoontuvat samaa lämpöä tuntien, ja asettaa siten perustan yhtenäisyydelle, sovinnollisuudelle ja isänmaanrakkaudelle. Samassa määrin se ottaa valtaansa hallitsijan ja alamaiset, kansalaisten sivistyneen ja sivistymättömän luokan. Ja jos joku jälkimmäisen luokan jäsen ei voikaan tutkia tai havaita, kumpi kahdesta kiistelevästä valtiosta on oikeassa tai väärässä, niin hän ei kuitenkaan siedä, että hänen maansa tai maanmiehensä joutuvat kärsimään vieraiden takia; hän on valmis uhraamaan rauhansa, mukavan leponsa, omaisuutensa ja henkensä estääkseen kaikki sekaantumiset ja hyökkäykset niitä vastaan. Ja jos hänessä ei ole sammunut itsenäisen hengen ja kansantunteen jokainen kipinä, niin hän ei myöskään suvaitse, että ulkomaalaiset halventavat hänen kansalaisiaan, hänen kieltään ja tapojaan.
(Ruotsinkielinen ote, suom. Suomen historian dokumentteja 2.)