"Luja täytyy olla usko niillä, jotka vielä jaksavat uskoa tämän kansan tulevaisuuteen", kirjoitti Väinö Voionmaa vuoden 1919 alussa. Itsenäistyminen oli tuonut, kuten kirjoittaja korosti, onnen sijasta hädän: "Vasta itsenäistynyt nuori valtakuntamme on lyhyessä ajassa menettänyt melkein kaikkien sivistyskansain ystävyyden ja seisoo kohta 'ylhäisessä yksinäisyydessä' pahansuopain naapurivaltain ja välinpitämättömäin suurvaltain keskellä. Sisäisvaltiollisessa elämässämme riehuu mieletön puoluekiihko. Kansalais- elämää katkeroittaa ennen kuulumaton taantumus ja hellittämättömän valtiollisen vainon lietsoma viha. Nälkiintyneitä ihmisiä kaatuu kuoliaaksi erämaan poluilla eikä elintarvikepulan helpotuksesta eikä taloudellisen elämän noususta näy merkkiäkään. Kaikkialla vallitsee yleinen tyytymättömyys, levottomuus ja neuvottomuus - lieviä nimityksiä käyttääksemme."
Kriisistä selvittiin hitaasti ja tuskallisesti. Talouselämässä muutos oli helpoin maataloudessa, jossa sota-ajan onnettomuudet olivat lievemmät kuin muissa elinkeinoille. Tuotteille oli hyvä kysyntä ja maataloutta tuettiin. Kotimarkkinateollisuus pääsi raaka-ainepulasta huolimatta kohtuullisesti käyntiin, koska tuontia rajoitettiin jyrkästi ja kysyntä elpyi. Kansantaloudellisesti tärkein oli vienti- teollisuuden elpyminen. Alussa ongelmana oli vaikeus solmia kauppayhteyksiä, sillä sitoutuminen Saksaan viivytti pääsyä länsimaiden markkinoille. Vasta 1920-luvun puolella voidaan puhua normaalista ulkomaankaupasta. Venäjälle viedylle paperille löytyi uudet markkinat ehkä yllättävänkin hyvin. Euroopan jälleenrakennuksen, Saksan ja Venäjän heikkouden sekä halvan markan oloissa tämä ei ollut taloudellisesti vaikeaa, kun poliittiset esteet oli raivattu. Ulkomaankaupan vaikutus Suomen taloudessa pysyi yhtä tärkeänä kuin ennen sotaa. Tämä riippuvuus sitoi Suomen länteen, joskaan ei heti ja automaattisesti, vaan ankaran sopeuttamisen eli hevoskuurin avulla. O. K. Kilpi kirjoitti vielä 1921, että Suomi oli "etääntymässä lännen maista" ja ajautumassa "Itä-Eurooppaan", millä hän tarkoitti rahaolojen epävakautta ja siitä seurannutta poliittista epävakautta.
Ensi järkytyksen jälkeen irtoaminen Venäjän taloudesta oli yllättävän pieni ongelma, sillä suomalaisen työntekijän ja yrittäjän näkökulmasta Venäjä muuttui eikä Suomi. Vaikeinta tässä suhteessa oli Kannaksen muuttuminen metropolin tukialueesta syrjäseuduksi, jonka talouselämää valtion oli erityistoimin tuettava. Samalla Kannas suomalaistui, vaikka vieroksuen havaittiinkin sen olevan aluetta, jonka väestöön oli "painanut leimansa venäläinen huvila-asutus ja sen mukanaan tuomat houkutukset". Sisällissodan jälkeen venäläiset määrättiin poistumaan Suomesta, myös Kannaksen huvilaseudulta. Sittemmin näitä hyväksyttiin pakolaisiksi ja vuoden 1918 lopussa oleskelu- luvan saaneita oli yli 15.000. Ilman omistajaa jääneet kiinteistöt (lähes 5.000) otettiin valtion haltuun, muutettiin julkisiksi rakennuksi tai myytiin, minkä seurauksena Kannaksen huviloita siirrettiin kaikkialle Suomeen, kuin muistoksi entisestä Suomesta. Tarton rauhanneuvotteluissa Suomi sai Petsamon kaistaleen ja pääsyn Jäämerelle. Tätä oli aina pidetty jotenkin tärkeänä asiana, mutta todellisuudessa Petsamon hyödyntäminen jäi 1930-luvun lopulle asti mitättömäksi, eikä Petsamo lainkaan korvannut sitä taloudellista menetystä, jonka rajan sulkeutuminen Kannaksella aiheutti.
Kompromissi
Edistyspuolueen, uuden presidentin puolueen, kirjasarjan avausteos oli Gustav Schmollerin kirja "Luokkataistelut ennen ja nyt". Esipuheen mukaan kirjalla tahdottiin "antaa yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin kysymyksiin perehtyvälle ensimmäinen luja historiallinen pohja, jolle yhteiskunnallisen uudistuksen vaatimus ja edistysmielinen politiikka periaatteelliseti ja tieteellisesti rakentuu, ja se terävä silmäys yhteiskunnallisen taistelun olemukseen, joka on välttämätön uudistuspolitiikan tehtävän täydelliselle tajuamiselle". Schmoller puolusti yhteiskunnallisia uudistuksia ja työväestön täydellistä osallistumista "itsehallintotoimiin", sillä sellainen veisi pohjan myös siltä vaaralliselta luokka- vallalta, johon sosialidemokratia hänen mukaansa oli kehittymässä. Schmollerin kirjan julkaiseminen oli perustelu sille, miksi Suomessakin piti valita työväestön yhdistäminen yhteiskuntaan eikä poissulkeminen.
Jo vuoden 1918 lopussa, kun katkeruus vielä painoi mieliä ja leimasi puheita, pidettiin kunnallisvaalit, joissa kaikilla 21 vuotta täyttäneillä, paitsi kapinasta tuomituilla, oli yhtä- läinen äänioikeus. Silti esimerkiksi Tampereella vasemmisto sai heti enemmistön valtuustoon, eli sen mitä kaksi vuosi- kymmentä oli vaadittu anomuksilla, mielenosoituksilla, vaalilakoilla, valtuuston piirityksellä ja sodalla. Valtuuston puheenjohtaja oli sama mies kuin sodanaikaisessa "punaisessa" valtuustossa.
Laajemminkin paluu normaaliin politiikkaan oli nopea: vuoden 1919 kunnallisvaaleissa vasemmisto sai koko maassa tavanomaisen ääniosuutensa, 47 prosenttia. Kolme vuotta myöhemmin, kun olot olivat vakiintuneet, vasemmisto- enemmistöisiä kuntia oli yhteensä 161, joista pääosa oli maalaiskuntia. Silti maaseudulla tapahtui malaisliiton ansiosta käänne porvarillisten puolueiden eduksi, sillä vasemmisto sai maalaiskunnissa vähemmän ääniä kuin eduskuntavaaleissa 1910-luvulla. Lisäksi maaseudulla näkyi kaupunkia enemmän sisällissodan kurinpalautus: suojeluskunta oli näkyvä oikeistolainen kansanmiliisi, joka hallitsi poliittista ilmapiiriä. Mutta ylipäänsä, kun kuntien tehtävät laajenivat ja kunnallishallinto nykyaikaistui, paikallistasolla toteutui yhteiskuntaluokkien voimasuhteiden mukainen vallanjako. Näin työväestö sai kapinan seurauksista huolimatta vaikutusvaltaa, joka sitoi sen yhteiskuntaan.
Torpparikysymys ratkaistiin tynkäeduskunnan heinäkuussa 1918 päättämällä ja seuraavan eduskunnan tarkistamalla lailla vuokra-alueiden lunastamisesta. Käytännön toimiin ryhdyttiin toukokuussa 1919, josta alkaen noin 55.000 tilaa itsenäistyi vajaassa kahdessa vuodessa. Osa näistä oli kuitenkin mäkitupia, eikä varsinaisia viljelystiloja. Vuoteen 1925 oli lunastettu yhteensä 43.000 torppaa ja 38.000 mäkitupaa. Näin syntyneiden viljelystilojen yhteinen peltoala oli noin 200.000 hehtaaria eli kymmenesosa maan koko peltolasta. Maatalouden kannalta lunastuksilla ei ollut välittömästi suurta merkitystä: peltoala ei juurikaan lisääntynyt, eikä torppien erottaminen talojen maista ollut suuri leikkaus, koska torpan pellot olivat yleensä erillään talon tiluksista.
Oleellista oli torpparikysymyksen lopettaminen ja sitä seurannut taloudellinen tasoittuminen ja tunne sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Maauudistus nähtiin ilman muuta poliittisena toimena: "Tämän lain hyväksymisellä lasketaan varmempi perustus Suomen itsenäisyydelle, sisäiselle eheydelle ja yhteiskuntarakenteen kestävyydelle, kuin millään muulla eduskunnan toimenpiteellä voitaisiin tai voidaan tehdä", puolusti eräs porvarillinen kansanedustaja tätä yksityisomaisuuden loukkausta. Noin 24.000 talollista menetti osan maastaan alle käyvän hinnan ja ennen kaikkea halvan työmiehen. Vastaavasti noin 50 000 perheen toimeentulo kohentui, kun päivätyöt lakkasivat ja torpat saivat hieman metsääkin. Vuoden 1914 rahassa määrätty lunastushinta tuli inflaation vuoksi edulliseksi ja useimmat torpparit pystyivätkin maksamaan torppansa ilman siihen varattua valtion lainaa. Niin sanottua tilattoman väen kysymystä, sikäli kuin se oli väestöongelma, vuokramaiden lunastaminen ei ratkaissut, vaan maaseudulle jäi edelleen runsas työväestö. Torpista, joiden peltoala oli keskimäärin alle viisi hehtaaria, ei myöskään riittänyt toimeentuloa jokaiselle perheenjäsenelle. Tätä puutetta lievitti kuitenkin metsätalouden ja maaseudun pienteollisuuden nopea kasvu. Tässä vaiheessa väen sitominen maahan ja maaseutuun näytti varsin toimivalta ratkaisulta: maata sai kohtuulliseen hintaan, pienviljelyn tulevaisuuteen uskottiin yleisesti, valtio tuki pellonraivausta, säädettiin viljatullit ja tuottajahinnat nousivat.Sosiaalisesti oli merkittävää, että pientalonpoikien kansanluokka edelleen vahvistui: alle 10 hehtaarin viljelijöiden osuus koko maatalousväestöstä oli nyt yli puolet.
Suurten sosiaalireformien joukkoon voidaan laskea myös jo vuonna 1917 säädetty työaikalaki. Marraskuun suurlakon jälkeen hyväksyttyyn kahdeksan tunnin työaikarajoitukseen tehtiin seuraavina vuosina lievennyksiä työnantajan eduksi, mutta pääsääntöisesti pysyttiin kahdeksan tunnin työajassa lukuunottamatta maataloutta. Samalla kertaa säädetyt työnvälitystä ja työttömuuskassoja koskevat asetukset olivat periaatteessa tärkeitä, mutta eivät saaneet heti suurta merkitystä, koska työttömyys oleellisesti vähentyi vuoden 1918 jälkeen. Saman vuoden alusta tuli voimaan tapaturma- vakuutuslaki, jonka piirissä olivat kaikki työntekijät. Tosin inflaatio oli jättänyt korvausmäärät jälkeen todellisuudesta. Sairauskassoja toimi vapaaehtoisuuden pohjalla 229 kappaletta vuonna 1920. Ne kattoivat suurteollisuuden työntekijät, mutta alle kymmeneosan maan koko palkka- työväestä.
Kouluasioissa jatkettiin autonomian ajan keskenjäänyttä laajennuspolitiikka. Oppivelvollisuuslaki ja siihen liittynyt kustannuslaki annettiin eduskunnalle heti vuonna 1918, mutta käytännän toteutus lykkääntyi 1920-luvun alkuvuosiin. Kun kunnnalla oli koulun perustamisessa harkinnanvaraa ja 16 vuoden toteuttamisaika, täydellisen oppivelvollisuuden toteutuminen jäi parin vuosikymmenen asiaksi. Silti koulutusmahdollisuuksien ulottamisessa koko väestöön alkoi merkittävä kehitysvaihe. Koulutuksesta tuli keskeinen sosiaalisen nousun väylänä. Itsenäistyminen lisäsi jo muutoinkin vahvaa koulutusoptimismia ja ennen kaikkea auttoi järjestämään sen taloudellisesti varmalle pohjalle. Koululaitos vei eniten valtion varoja sotalaitoksen jälkeen ja kunnissa koulu oli suurin menoerä.
Suomen valtion perustaminen oli raskas taakka valtion- taloudelle. Menot kasvoivat joka suhteessa, mutta erikoisen suuria menoeriä olivat sotalaitos ja syntynyt valtion velka, jota hallinnon järjestäminen ja elintarvikepuute edelleen lisäsivät. Ainoa tapa selvitä tästä oli verojen huomattava lisääminen. Näin tehtiinkin säätämällä tuontitavaroille, erityisesti kahville, sokerille ja tupakalle entistä korkeammat tuontitullit. Nämä verot tuottivat 1920-luvulla valtion kassaan yli kaksi kertaa enemmän kuin toinen uutuus, tulovero. Tulovero oli kuitenkin merkittävä periaatteellinen uutuus. Verotuksessa "siirryttiinkin sivistysvaltioiden joukkoon", kuten hallitus esitystä perusteli. Uutta verolakia pidettiin yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisena, joustavana ja tuottavana. Koska progressio oli lievä, vero oli suhteellisesti ankarin keskiluokalle, varsinkin kun vähennyksiä annettiin erityisesti pienituloisille ja suurituloisille (koroista ja poistoista). Verorasituksen kohdistumisesta ja valtion tulonsiirroista tuli heti pysyvä poliittisen kädenväännön aihe ja lakia muuteltiin sittemmin useasti.
Kompromissilinja ja Suomen poliittisten olojen pysyvyys oli itse hämmästyttävä: vuosi sisällissodan jälkeen maassa pidettiin eduskuntavaalit, joissa ylivoimaisesti suurimmaksi puolueeksi tulivat jälleen sosialidemokraatit. Puolue oli puhdistettu radikaaleista, mutta silti se oli tosiasiassa sama puolue. Kun toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousi pien- viljelijöiden ja maatyöväen kannattama maalaisliitto, poliittinen enemmistö oli vahvasti "kansan syvien rivien" käsissä. Tästä ei syntynyt poliittista liittoa, mutta tämä tosiasia heijastui itsenäisen Suomen muodostumisessa.
Merkittävä oli myös keskiluokkaisen kompromissi- halukkuuden esiinnousu sodan kurimuksen jälkeen. Suomesta ei tullut oikeistodiktatuuria, ei kuningaskuntaa eikä muutoinkaan jyrkän luokkavallan yhteiskuntaa. Valkoisen armeijan tai suojeluskuntien rivimiehiä ei saatu tukemaan "herrojen" diktatuurihankkeita. Itsenäisyden ensi vuosista ei puuttunut poliittisia ristiriitoja ja vehkeilyjä, mutta yhteiskunnan muutosten sisällöksi tuli kaikkien väestönosien integroituminen maan yhteiskuntakoneistoon.
K.J. Ståhlberg kirjoitti huhtikuun alussa 1918 sodan vielä jatkuessa: "Elämä ja kehitys on mikäli mahdollista saatava taas jatkumaan siitä, mihin vallankumous niiden juoksun katkaisi, saatava jatkumaan niitä raiteita, joilta vallan- kumous ne syöksi pois." Sotakuukausina hänellä oli aikaa miettiä, mitä pitäisi tehdä. Päätelmä oli, että Suomesta on tehtävä moderni oikeusvaltio. Kun hänen ohjelmansa, Tulevaisuuden lähtökohdat, julkaistiin, kannatusta ei paljoa löytynyt. Olihan kapina vasta kukistettu ja syyllisten rankaiseminen oli ensimmäinen tehtävä. Muutaman vuoden kuluttua voitiin kuitenkin havaita, että maa oli muuttunut - ja juuri sellaiseksi kuin Ståhlberg ja muut päänsä kylmänä pitäneet olivat suunnitelleet.
(Pertti Haapala)