Keskiluokkainen elintaso oli se jota yhteiskunnassa yleisimmin pidettiin normina ja tavoitteena. Se oli turvallisuuden alaraja ja köyhien tavoite. Siksi juuri kaupunkien keskiluokan ja työväestön ero oli se sosiaalinen kuilu, josta kirjanoppineet puhuivat yhteiskunnan vaarana.
Havainnollisen kuvan työväestön ja keskiluokan elintason erosta - ja yleensä tulojen vaikutuksesta elintapaan - antaa vuonna 1920 tehty kulutustutkimus. Vaikeiden sotavuosien jälkeen taloudellinen tilanne oli maassa huonompi kuin ennen maailmansotaa. Reaalipalkat olivat hieman alemmat ja eräitä tuotteita, kuten sokeria ja vuokria, säännösteltiin edelleen. Näitä seikkoja lukuunottamatta työväestön kulutus oli samalla tasolla ja rakenteeltaan sama kuin ennen sotaa.
Virkamiesperheet, jotka keskimäärin edustivat alempaa keskiluokkaa, puolestaan elivät huonommin kuin ennen sotaa. Ero työväestöön oli supistunut, mutta ei poistunut.
Tulot olivat pikkuvirkamiesperheissä keskimäärin kaksi kertaa suuremmat kuin työläisperheissä. Työläisperheiden keskitulo oli vuoden 1913 rahassa 1.691 mk ja virkamies- perheiden 3.442 mk. Vaimon tulot olivat kummassakin ryhmässä yhtä pienet (5 prosenttia) ja lasten tuloilla oli merkitystä vain työläisperheissä. Suurissa työläisperheissä lapset hankkivat neljäsosan perheen tuloista. Kummassakin ryhmässä helsinkiläiset olivat mainittavasti vauraampia kuin muissa suurissa kaupungeissa tai pienillä paikkakunnilla asuneet.
Lähes 2/3 kaikista asui vuokralla, viidesosalla oli työsuhde- asunto ja kymmenesosalla oli oma asunto. Oma asunto oli useimmin köyhimmillä ja vuokraaminen yleistyi tulojen ja asuntojen kasvaessa. Helsinkiläinen erikoisuus oli osake- huoneisto. Asuntojen koossa oli huomattava ero tulojen mukaan. Tyypillisellä työläisperheellä oli käytössään huone ja keittiö ja tyypillisellä virkamiesperheellä oli kolme (suurempaa) huonetta ja keittiö. Asumistiheys oli työläis- perheissä 2,7 henkeä ja virkamiesperheissä 1,3 henkeä huonetta kohti. Ajan standardin mukaan työväen asunnot oli liika-asuttuja, keskiluokan asunnot eivät. Asunnon koko kasvoi tulojen lisääntyessä, mutta ei suoraviivaisesti, sillä työväestölle isompi asunto, esimerkiksi kaksi huonetta, oli niin suuri hyppäys, että työläistuloilla siihen oli vaikea päästä. Niinpä työläisperheissä asumistiheys kasvoi perheen mukana, vaikka tulotkin olisivat nousseet. Selvästi ahtaimmin asuttiin Helsingissä ja tilavimmat työläisasunnot oli pienillä tehdaspaikoilla, missä yhtiöt niitä rakennuttivat.
Sähkö oli lähes kaikissa asunnoisssa, mutta vesijohto vain joka kolmannessa työläisasunnossa ja 61 prosentissa virkamiesasunnoista. Kummankin ryhmän elämäntapaan kuului paikoin peruna- tai muu puutarhamaa, jollainen oli joka toisella; yhdellä kymmenestä oli porsas. Alivuokralaisten pito oli yleistä ja näitä oli sitä enemmän mitä varakkaampi perhe oli, koska tilaa oli enemmän.Vieraita ihmisiä asui joka toisessa virkamiesperheessä ja joka kolmannessa työläis- taloudessa.
Perheiden koko vaihteli kahdesta yhteentoista henkilöön keskiarvon ollessa 4,6 henkeä. Työläisperheet olivat pienempiä. Niissä oli useimmin 1-2 lasta, virkamiesperheissä 2-3 lasta. Perhekoko seurasi varallisuutta siten, että tulojen kasvaessa lapsiluku kasvoi. Toisaalta henkeä kohti laskettu tulo vähentyi perhekoon kasvaessa. Tämä koski varsinkin työväestöä, missä jo toinen, ja eritoten kolmas lapsi, alkoi viedä elintasoa selvästi alaspäin.
Elintaso kytkeytyi monella tapaa perheeseen. Työläisperheen (henkeä kohti laskettuun) elintasoon vaikutti enemmän perheen koko kuin tulot, kun taas virkamiesperheissä asia oli päinvastoin. Tämän selittää kaksi seikkaa: ylemmällä tulotasolla perheen koon vaikutus kulutukseen ikään kuin automaattisesti pieneni tai keskiluokassa lapsilukua säädeltiin herkemmin tulojen mukaan. Viimeksi mainittuun viittaa se, että syntyvyydensäännöstely, joka yleistyi nopeasti juuri maailmansodan vuosina, alkoi keskiluokasta.
Elintasoerot näkyvät kulutuksen rakenteessa: työväestöltä meni huomattavasti suurempi osa rahoista ruokaan, mutta ainakin yhtä oleellista oli se, että virkamies käytti enemmän rahaa kaikkeen. Kolmeneljäsosaa kulutuserosta tuli menoista, joita nimitettiin perustarpeiksi. Ravinnon osalta eroa oli ruoan laadussa, ei sen määrässä. Itse asiassa työmies söi enemmän kuin "hiljaista, istuvaa elämää viettävä henkilö"; aikuisen miehen kalorimäärät olivat 4 183 ja 4 019.
Virkamiesperheissä kulutettiin merkittävästi enemmän kalliita elintarvikkeita, kuten vaaleata leipää, naudanlihaa, palvikinkkua, leikkeleitä, tuoretta kalaa, juustoa, munia, vihanneksia, marjoja ja hedelmiä. Ruokalaskun eron selittääkin se, että työntekijät saivat kalorinsa halvemmista ruoista, kuten perunasta, maidosta, maalaisvoista, piimästä, suolasilakasta, läskistä ja itseleivotusta ruisleivästä. Mainittava poikkeus tässä suhteessa oli työväestön runsaampi kahvinjuonti, mutta sekään ei ollut mieltymystä ylellisyyteen, vaan kahvi leivän kanssa nautittuna oli lämpimän ruoan korvike. Samaa virkistävää vaikutusta lienee haettu tupakasta, jota työväestö kulutti enemmän kuin paremmat piirit. Työväestöstä parhaiten söivät yksinäiset ja perheettömät; perheen kasvaessa ravinto vähentyi ja laatu heikkeni.
Kolminkertainen ero asumismenoissa ei tullut pelkästä lämmöstä ja suojasta vaan siitä mitä asunto oli sen lisäksi, eli sen sijainnista, mukavuudesta ja kalustuksesta. Sama koski vaatetusta, johon pantu raha moninkertaistui kummassakin ryhmässä tulojen niin salliessa. Työväestössä siihen laitettiin eniten lisätuloja ruoan jälkeen. Muut menot, terveydenhoito, koulutus eli lasten oppikouluun pano, matkailu, huvit jne. olivat keskiluokkaista kulutusta, johon työväestöllä oli varaa vain poikkeustapauksissa.
Kuin sinettinä elintasoeroista oli palvelija. Sellainen oli virkamiehellä lähes aina. Työläisperheessa äidin apuna olivat vanhimmat lapset tai sukulaiset.
(Pertti Haapala)