VaItioneuvoston julistus neljästä kiitos-, katumus- ja rukouspäivästä, jotka koko Valtakunnassa ovat juhlallisesti vietettävät vuonna 1922.
Annettu Helsingissä, 10 päivänä maaliskuuta 1921.
Valtioneuvosto kääntyy maan evankelisluterilaista uskoa tunnustavan kansan puoleen seuraavalla rukouspäivä- julistuksella:
Kristuksen evankeliumi asettaa ihmiselämän korkeimmaksi päämääräksi iankaikkisuusarvojen saavuttamisen. Vapahtaja lausuu: mitä hyötyä on ihmiselle, vaikka hän voittaisikin itsellensä koko maailman, mutta saisi vahinkoa sielullensa (Matt. 16: 26). Olemme luodut elämään yhdessä Jumalan kanssa. Jeesuksessa, Ihmisen Pojassa ja Jumalan Pojassa, tämä elämänyhteys on täydellisesti toteutettu. Hänessä ja hänen kauttansa Jumalan armo ja rakkaus tarjoutuvat meille, meidän omistettaviksemme. Elämämme päämäärä on yhä paremmin omaksemme omistaa Jumalan valtakunnan hänessä meille tarjoutuvia armoaarteita, yhä täydellisemmin vastaanottaa ja toteuttaa sen vanhurskautta, rauhaa ja iloa. Sikäli kuin nämä Jumalan valtakunnan iankaikkisuusarvot omistetaan, muodostuu ihmissielu Jumalan tarkoitusten mukaiseksi. Ja tämän päämäärän saavuttaminen on niin tärkeä, että Vapahtajan sanojen mukaan koko maailman voittaminen on hyödytöntä, jos se ostetaan ihmissielun, sen ijäisyysarvon ja -tarkoituksen menettämisen hinnalla.
Mutta kokemus osottaa, että tämä maaiIma ja sen arvot useimmiten ovat ihmisille läheisemmät ja suurempiarvoiset kuin Jumalan valtakunta ja sen iankaikkisuusarvot. Monen ihmisen pyrkimykset tarkoittavat niin yksinomaan maallisten arvojen voittamista, että Jumalan valtakunta ja sen omista- minen siinä kokonaan syrjäytyy. Jopa kehittyy ihmisessä, joka asettaa päämääräkseen "maailman voittamisen itselleen", helposti ylenkatsetta ja vihamielisyyttä Jumalaa ja hänen valtakuntaansa vastaan, jonka rakkaus, vanhurskaus, totuus ovat esteenä hänen itsekkäille pyrkimyksilleen.
Mutta ennemmin tai myöhemmin saa hän kokea, kuinka järkähtämättömäksi osottautuu tämä sääntö: älkää eksykö Jumala ei salli itseään pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin. Joka lihaansa kylvää, on lihasta niittävä turmelus- ta; mutta joka Henkeen kylvää, on Hengestä niittävä iankaikkisen elämän (Gal. 6: 7, 8). Jumala ei kuitenkaan lakkaa armollansa kutsumasta sitäkään, joka näin vihamielisenä kulkee kaukana hänestä. Tuhlaaja- pojallekin, joka vieraassa maassa "lihasta niittää turmelusta" kuuluu hänen kutsumuksensa: kääntykää luopuneet lapset; minä tahdon parantaa teidän luopumisenne. Ja hänen isänsydämensä riemuitsee, milloin joku eksyksissä kulkenut palajaa isänkotiin, katuvalla mielellä tunnustaen: katso, me tulemme Sinun tykösi, sillä sinä olet Herra, meidän Jumalamme (Jerem. 3: 22).
Nykyisenäkin levottomana aikana, jolloin jopa inhimillisen lain ja ulkonaisen tavan aikaisemmin asettamat siteet näyttävät käyvän päivä paivältä yhä höllemmiksi ja jolloin "lihassa kylväminen" tapahtuu yhä peittelemättömämmin ja häikäilemättömämmin, Jumalan sana kutsuu kansaamme ja jokaista sen jäsentä vakavaan kilvoitukseen sielunsa pelastamiseksi. Se kehoittaa meitä tutkimaan itseämme, ja se lupaa, että jos me tutkisimme itseämme, niin meitä ei tuomittaisi (1 Kor. 11: 31).
Olkoon tämä kansallemme kehoituksena vakavassa itse- tutkistelussa asettamaan eteensä syntinsä: luopumisensa kiittämättömyydessä Herrasta sen Jumalasta, joka ihmeellisellä armollansa on sitä tähän päivään asti johtanut ja sille runsaassa mitassa lahjojansa antanut; tuomitsemaan sitä kurittomuuden ja laittomuuden henkeä, joka laajalti on siinä päässyt vallalle; vakavassa parannuksessa hylkäämään niitä "lihan tekoja", jotka irstaisuutena, juoppoutena, vihana, valheellisuutena, kateutena kaikkialla ja kaikissa kansankerroksissa rehottavat. Ja ottakoon se katuvassa mielessä, parannuksekseen vastaan Herran nuhteen, tietoisena siitä, että kun meitä tuomitaan, niin on se meille Herran kuritusta, jottei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi (1 Kor. 11: 32).
Varsinkin nuoruudessa on ihmissielu herkkä vaikutteita vastaanottamaan, niin jalostavia ja puhdistavia kuin saastaisia ja turmeleviakin. Ei ole epäilystä siitä, että yleiseksi käynyt kurittomuuden henki, kaikkialla havaittavissa niin jumalallisen kuin inhimillisenkin lain ja hyvän tavan ylenkatse ja rikkominen, sisältää kansamme nuorisolle ja sen kautta kansamme tulevaisuudelle mitä vakavimman vaaran.
Kaikkien niiden velvollisuus, jotka tämän vaaran näkevät, on ponnistaa kaikki voimansa, jotta, nuorisomme varjeltuisi kurittomuuden ja itsekkyyden tuottamasta häviöstä. Parhaiten se tapahtuu siten, että nuorisomme elämänjuuret huolellisesti istutetaan Jumalan sanan elämäätuottavaan maaperään. Muista luojaasi nuoruudessasi, ennenkuin pahat päivät tulevat ja vuodet lähestyvät, jolloin olet sanova: "ei ne minulle kelpaa", kehoittaa meitä Vanhan Liiton Saarnaaja (Saarn. 12: 1). Ja syvästä kokemuksesta Jumalan sanan elämäätuottavasta voimasta virrenkirjoittaja rukoilee oi, jospa minun tieni ojentuisivat Sinun sääntöjäsi pitämään. En minä silloin häpeään tule, kun minä katselen kaikkia Sinun käskyjäsi (Ps. 119: 5, 6). Sille, joka näin kiitollisena vastaanottaa Jumalan armoaarteet ja antaa Hänen sanansa olla elämänsä ohjeena, kirkastuvat yhä enemmän evankeliumin voima ja ihanuus sen säännön mukaan, että jolla on, hänelle annetaan, kun sitä vastoin se joka hylkää ja ylenkatsoo Jumalan armon, saa raskaasti kokea, että häneltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on (Mark. 4: 25).
Olkoon kansamme, varsinkin myöskin sen nuorison, suotu yhä paremmin juurtua Jumalan ja Vapahtajamme tuntemi- sessa. Silloin sekin saa kokea, niinkuin esi-isämme kautta vuosisatojen ovat sen tehneet, että Herra Jumala on aurinko ja kilpi; Herra antaa armon ja kunnian; ei hän kiellä hurskaasti vaeltavilta mitään hyvää, Herra Sebaot, autuas on se ihminen, joka Sinuun turvaa (Ps. 84: 12, 13).
Valtioneuvosto on, noudattaen vanhaa kristillistä tapaa, tahtonut käskeä, että vuonna 1922 on vietettävä neljä yleistä kiitos-, katumus- ja rukouspäivää, nimittäin sunnuntaina helmikuun 19 päivänä, toukokuun 28 päivänä, elokuun 6 päivänä ja lokakuun 22 päivänä, sekä määrätä saarnojen johdoksi näinä rukouspäivinä myötäseuraavat tekstit.
Ja kehoitetaan siis kaikkia Valtakunnan asukkaita, mitä säätyä tai arvoa he lienevätkin, näinä yhteisinä rukous- päivinä, kokoontumaan, yhteisiin jumalanpalveluksiin Herran temppeleihin sekä myös kodeissaan syventymään kristinuskon iankaikkisiin totuuksiin. Kaikkien asianomaisten velvollisuutena on säännöllisesti julistaa tämä käsky ja valvoa sen noudattamista.
Helsingissä, Valtioneuvostossa, 10 päivänä maaliskuuta 1921.
Valtioneuvosto:
R. ERICH.
LAURI INGMAN.
EERO HAHL.
E. Y. PEHKONEN.
ALB. von HELLENS.
M. LAVONIUS.
VILKKU JOUKAHAINEN.