Uskonnonvapauslaki eduskunnassa 6.10.1922
Ed. Kares: On siis sillä tavoin asia, jos sitä katsellaan avoimesti, että uskonnonvapaus maassamme on tullut tarpeeksi ja välttämättömäksi vaatimukseksi ainoastaan muutamille yksityisille; se ei ole vielä mikään kansan huutava ääni ja huutava vaatimus, joka tässä kohden muutosta haluaa.
Oikeastaan siis tällä kannalla ollen seison periaatteellisesti uskonnonvapauslakia vastaan. Siihen olen tullut monien ei niinkään helppojen ajattelemisien ja taistelujen jäljestä; se on periaatteellinen kantani. Mutta minä myönnän että me käytännöllisesti seisomme siinä paikassa, että meidän on tähän maahan uskonnonvapauslaki saatava. Sen käytännöl- lisen vaatimuksen asettaa meidän eteemme jo vahvistettu hallitusmuoto, jossa uskonnonvapaus periaatteessa myönnetään, se täytyy siis jollakin tavalla lailla säännöstää. Sentähden on meidän eduskunnassa, kaikista mahdollisista periaatteellisista erimielisyyksistä huolimatta, asetuttava sille pohjalle että uskonnonvapauslaki on aikaansaatava.
Nyt on kuitenkin tätä uskonnonvapauslakia ajatellessa ja suunnitellessa kyettävä muodostamaan se sellaiseksi, että se ei sisällä nimenomaan sitä että kansakunta hylkää kristilli- syyden. Se ei saa sisältää sitä, että kansakunta kansakuntana ja lainsäädäntökunta maan kansanedustajistona, julkisesti tunnustautuvat ulkopuolelle kaiken kristillisyyden piirin. Jos kansa tällaisen tekee niin minä olen vakuutettu siitä, ettei se koskaan sellaisesta teosta saa siunausta. Minun mielestäni tässä uskonnonvapauslaissa on sellaisia kohtia, joista minä en pääse muuhun kuin siihen että Suomen kansa kansakun- tana asettuu ulkopuolelle uskonnon. Minä myönnän että on edellisessä eduskunnassa koetettu tehdä hyvää työtä uskonnonvapauslain muodostamiseksi toivottuun suuntaan.
Minä annan tunnustukseni niille miehille, jotka ovat kaikkensa tehneet voidakseen muodostaa uskonnonvapaus- lain semmoiseksi, että se todella takaa sen, että meidän kansamme ei vielä tahdo olla uskonnoton kansa. Siihen on kuitenkin jäänyt seikkoja, jotka vaikuttavat että minun tässä muodossa täytyy lakia vastustaa. Meidän on muistettava, että me tätä lakia hyväksyessämme, seisomme sittenkin, edustajat Suomen kansankirkon kuolinhetkessä. Muista- kaamme, minä huomautin, Suomen kansankirkon kuolin- hetkessä. Minä olen aivan samaa mieltä kuin ed. Manner- maa, että kristillinen seurakunta ei tästä maasta häviä ja että kirkko, niin sanoakseni Kristuksen kirkkona, ei myöskään häviä tästä maasta, mutta tämä uskonnonvapauslaki, se periaatteessaan asettuu sille kannalle, että me emme mistään kansankirkosta enää voi puhua.
...
Ed. Kaila: Minä en aikonut esiintyä ensinkään tämän kysy- myksen yhteydessä, mutta muutamat virkaveljieni tavatto- man pessimistiset ja synkät lausunnot ovat minut siihen pakottaneet. On puhuttu siitä että seisotaan kansankirkon haudan partaalla, taikka siitä, että kuullaan sen kuolin- kelloja. Minä uskon, että ne, jotka näin ovat puhuneet, ovat turhia peljänneet taikka myöskin aiheettomasti iloinneet. Sekä ystävien että vihollisten on aivan turha puhua tällä hetkellä kuolinkelloista. Minä uskon, samoin kuin ed. Lohi, että tästä laista on Suomen kirkolle tuleva siunausta ja hyötyä. Tässä törmää vastatusten kaksi vastakkaista käsi- tystä kirkosta, nim. katolisperäinen käsitys, jonka mukaan kirkon tulee voimiensa mukaan pakottaa kaikki piirissään olevat itseensä kuulumaan, ja protestanttinen käsitys kirkosta, jonka mukaan kirkko on uskovaisten yhteys ja jonka mukaan ne kuolleet jäsenet, jotka siihen vielä kuuluvat, kuuluvat siihen ainoastaan historiallisesti asiain pakosta. Näin esitetään asia m. m. meidän tunnustuskirjoissamme.
Entisinä aikoina nämä kuolleet jäsenet eivät tuottaneet kirkolle mainittavaa haittaa, ei ainakaan niin suurta kuin nyt, sillä ne olivat passiivisia jäseniä, ne olivat yleensä vakuu- tettuja siitä, että kirkko on jumalallista alkuperää, että sille tulee olla kuuliainen ja että ihminen pahan luontonsa pakotuksesta joskus rikkoo sen määräyksiä vastaan. Mutta nämä passiiviset kirkon kuolleet jäsenet ovat vähitellen muuttuneet aktiivisiksi, vastustajiksi, jotka kaikin keinoin koettavat sitä vastustaa ja vahingoittaa. Tällä tavalla on tuosta kuolleesta painolastista vähitellen syntynyt sangen vaarallinen kirkon sisäpuolella oleva, myrkyttävä aines, joka on tosiasiallisesti tehnyt kirkon vaikutuksen yhä vaikeam- maksi ja ajanpitkään tulisi kokonaan ehkäisemään sen vaikutuksen. Sentähden on evankelisen kirkkokäsitteen johdonmukainen kehitys uskonnonvapaus, eikä ainoastaan sellainen uskonnonvapaus, joka sallii kirkon jäsenten yhteydestään mennä joihinkin muihin uskontokuntiin, vaan sellainen, joka sallii myös niiden, jotka ovat kaikelle uskonnolle vieraantuneita, erota kaikista kirkkokunnista, siis yleinen uskonnonvapaus.
Eräs vasemmistopuhuja luki täällä Iyhemmän otteen kokoomuspuolueen ohjelmasta, josta minäkin olen hyvin tietoinen, nimittäin että yleinen uskonnonvapaus on toimeen- pantava. Ja koska tämä kokoomuspuolueen ohjelmakohta on vahvistettu vielä viimeisessä puoluekokouksessa, niin minä katson, että se juuri erikoisesti velvoittaa myös minun työskentelemään uskonnonvapauden hyväksi, ja nimen- omaan tämän nyt kyseessäolevan uskonnonvapauslain hyväksymiseksi. Sensijaan, että uskonnonvapauslaki olisi kirkolle jonkunlainen halla taikka onnettomuus, niin minä katson, että se vasta lopullisesti toteuttaa sen omantunnon- vapauden aatteen, jonka Martti Luther pani alkuun. Ja minä katson, että niin kauan kuin uskonnonvapautta ei ole toteutettu meillä, niin kauan on Lutherin kirkon rakennus ilman harjaa. Se on se harja, joka siihen nyt pitää pantaman. Minä olen sitä mieltä, että niin kauan kuin kirkkoon on pääsy, mutta ei ole pääsyä pois, niin se on jossain määrin verrattava häkkiin, josta ei lintu voi päästä ulos. Niin kauan kuin häkki on suljettu, niin linnulla on varmasti halu päästä siitä pois, mutta se on mahdollista, että jos häkki on auki, niin lintu palaa häkkiin takaisin lähdettyään sieltä pois.
(Valtiopäivät 1923. Pöytäkirjat.)