Kesäkuussa 1935 annettu sterilointilaki säädettiin komitean ehdotusta tiukemmaksi. Lain mukaan tylsämielinen (idiootti), vähämielinen (imbesilli) ja mielisairas voitiin määrätä steriloitavaksi (ns. pakkosterilointi), mikäli oli syytä varoa, että kyseinen vajaakelpoisuus olisi periytyvää tai jos oli todennäköistä, että lapset jäisivät vanhempien kyseisten tilojen takia huoltoa vaille.
Lisäksi sama laki koski sitä, joka lainvoiman saaneella tuomiolla oli osoitettu syypääksi sellaiseen rikokseen tai sen yritykseen, joka todisti hänellä olevan voimakkuuden tai suuntautumisen puolesta luonnottoman sukuvietin ja oli perusteltua syytä varoa, että hän sen vuoksi oli vaarallinen toiselle ihmiselle.
Oikeustoimikelpoiselle voitiin omasta hakemuksesta myöntää operaatioon lupa, jos oli syytä varoa, että hän avioliitossa saisi vajaakelpoisia lapsia taikka sukuviettinsä luonnottoman voimakkuuden tai suuntautumisen takia joutuisi tekemään rikoksia.
Lain perusteella voitiin siis steriloida
a) rotuhygieenisistä syistä;
b) rotuhygieenis-sosiaalisista syistä (lapset huoltoa vaille);
c) rikosoikeudellisista syistä (sukupuolivietin luonnoton voimakkuus tai suunta, joka vaaraksi muille ihmisille).
Viimemainittuakin voidaan pitää rotuhygieenisenä syynä, mikäli sukupuolivietin voiman tai suunnan katsotaan johtuvan perimästä. Määräyksen tai luvan sterilointiin antoi lääkintöhallitus, joka samalla myös päätti oliko menetelmänä sterilointi (sukusoluja kuljettavien tiehyeiden katkaisu) vai kastrointi (sukurauhasten poisto).
(Markku Mattila)