Tuntuu siltä kuin onnellisempi osa Suomen kansaa ei täysin jaksaisi tajuta velvollisuuttaan, sanoi prof. Mikkola.
Tapasin karjalaisen perheen, joka pitkän vaelluksensa aikana menetetystä kodista vauraaseen Länsi-Suomeen vain yhdessä talossa oli otettu vieraana vastaan, ilman korvausta vaatimattomasta yösijasta ja ateriasta. Muulloin oli kaikkialla otettu maksu, joka tietenkin kipeästi koski kaikkensa menettäneiden mieleen ja ohueen kukkaroon.
Karjalaisten asunto-olotkaan eivät ole sellaiset kuin ne suuressa talossa voisivat olla. Päärakennukset ovat tyhjinä ja kovia kokenut siirtoväki sijoitetaan navettakamareihin ja muihin ihmisasumukseksi käytännöllisesti katsoen kelpaamattomiin suojiin.
Kuitenkin kysymyksessä oli usein karjalaisen maalaistalon entinen isäntäväki, joka sotakuukausina oli auliisti hoivannut omassa kodissaan sekä rajan pakolaisia että armeijamme sotilaita jättäen heidän käytettäväkseen kaikki huoneensa.
On käsittämätöntä, miten täydellinen vastakohta tässä suhteessa on olemassa itäisen ja läntisen Suomen välillä. Kieltämättä Satakunnassa on olemassa paljon uhrimieltä silloin kun kysymyksessä on raha ja tavara jonkin yhteisen aatteen hyväksi. Mutta karjalainen siirtoväki on joutunut tämän avuliaisuuden suhteen lapsipuolen asemaan, sen osana on usein tylyys ja kylmyys.
Tampereen tuomiokapituli on tarttunut tähän asiaan ja antanut seurakuntien papeille kehoituksen muistuttaa paikkakuntalaisten mieliin, mitä nykyinen kohtalokas aika kansalaisiltamme vaatii. Ynseys karjalaisia kohtaan ja pyrkimys taloudellisesti hyötymään heidän kustannuksellaan on maanpetturuutta.
(Uusi Suomi 7.4. 1940)