Tausta
Vanhaan Suomeen eli Viipurin kuvernementtiin kuului kolme pääaluetta. Näistä yksi oli Ruotsin Venäjälle 1721 luovuttama osa Viipurin lääniä. Toinen pääalue oli Venäjän samana vuonna saama osa Käkisalmen lääniä. Kolmas pääalue oli Ruotsin 1743 luovuttama alue. Venäjä pysytti Vanhassa Suomessa entiset hallinnolliset muodot. Turun rauhassa saadulla alueella noudatettiin Ruotsin yleistä vuoden 1734 lakia. Viipurin kuvernementissa astui voimaan uusi asetus 1784 paikallishallintoa varten, jossa kumottiin alueen saamat privilegiot, hallinto-ja oikeusjärjestykset sekä suurin osa yleistä lakia.
Vanhan Suomen väestön yksi suurimmista ongelmista oli läänityspolitiikka. Jo Ruotsin valtakaudella kuninkaat olivat antaneet sotilas-ja siviilihallinnossa ansioituneille aatelisille määräaikaisia tai perinnöllisiä läänityksiä. Nämä olivat halunneet syrjäseuduilta parhaan mahdollisen hyödyn ja kohdelleet paikallista väestöä tylysti.
Uudenkaupungin rauhassa Venäjän voittamilla alueilla oli pian lahjoitusmaina 736 tilaa, ja järjestelmä ulotettiin myös Turun rauhassa luovutetuille alueille. lahjoitusmaan saajalla,donataarilla, oli oikeus kahteen kolmannekseen verotuloista. Vero vaadittiin yleisemmin päivätöinä.
Vuosikymmenten kuluessa monet venäläiset asetukset ja ukaasit tulivat voimaan Ruotsin aikaisten lakien rinnalla. Donataarit eivät osanneet tai halunneet tehdä eroa läänissä ja muualla Venäjällä olevien lahjoitusmaidensa välillä. Viipurin läänistä annettu lahjoitus kohdistui aluksi vain maahan, sitten maahan asukkaineen (talonpoikineen). Sitten lahjoitukseen sisällytettiin maa-alueella olevat ja sieltä karanneet talonpojat, ja 1700-luvun lopussa lahjoitus- kirjoihin ilmaantuivat venäläiseen sanastoon ja ajatteluun kuuluneet "sielut". Kruunun maalla asuvia talonpoikia kiellettiin 1780-luvulla muuttamasta luvatta ja seuraavan vuosikymmenen lopulla kielto ulotettiin lahjoitusmaiden talonpoikiin.
Ongelma
Vanha Suomi liitettiin vuoden 1812 alusta muuhun Suomeen. Vanhan ja Uuden Suomen yhdistäminen toi Suomen autonomialle vaikutusvaltaisia vihamiehiä. Venäläisten ja varsinkin pietarilaisten virkamiesten oli vaikea ymmärtää, miksi Viipurin kuvernementti piti liittää voittomaahan. Lahjoistusmaakysymys yritettiin ratkaista soveltamalla käytäntöön Ruotsin lain määräyksiä maanluonnoista. lahjoitukset jaettiin 1817 puhtaaksi rälssiksi, perintörälssiksi ja kruununtiloiksi. Rälssiluontoisiksi todettiin 145 tilaa, joiden talonpojisto joutui vuokraviljelijän asemaan. Enemmistö eli noin 2400 tilaa merkittiin lahjoitustiloiksi, joiden vero kuului isännille, mutta maa talonpojille.
Lahjoitusmaakomissio pohti vuodesta 1825 Vanhan Suomen maanomistusongelmia. Se tukeutui venäläisiin säännöksiin ja ukaaseihin ja piti Ruotsin lakeja oloihin soveltumattomina. Komission työn tulos joutui Nikolain (I) päätettäväksi, ja asetuksessaan keisari vahvisti 1826 keskeisin kohdin tehdyt ehdotukset. Talonpojat saivat aikaa kymmenen vuotta uuden viljelysopimuksen tekemiseen tai poismuuttoon.
Donataarien ja talonpoikien välillä oli yhteenottoja 1820- luvun jälki- ja 1830-luvun alkupuoliskolla, mutta todelliset mellakat ajoittuivat asetuksessa määritetyn kymmenvuotis- kauden umpeutumishetkeen. Donataarit joutuivat häätämään talonpoikia ja nämä taas kieltäytyivät noudattamasta häätökäskyä. Isännät pyysivät avukseen paikallisia viranomaisia ja sotaväkeä. Levottomuudet vaiennettiin voimakkain ottein. Talonpojat kieltäytyivät kuitenkin laajalti isäntien vaatimista kirjallisista sopimuksista, koska katsoivat, että he olisivat niihin suostumalla hyväksyneet korotetut verot.
Ratkaisu
Säätyjen kokoontuessa 1863 oli lahjoitusmaakysymys ensimmäisiä ratkaistavia asioita. Valtiopäivät esittivät ensin reduktion tapaista peruutusta, mutta siihen ei Aleksanteri II suostunut. Uutta esitystä annettaessa 1867 pyydettiin säädyiltä takausta 12 miljoonan valtionlainalle, jotta kruunun välityksellä voitaisiin ruveta lunastamaan lahjoitusmaita, mikäli niitä voitiin saada kohtuulliseen hintaan. Talonpoikien velvollisuudeksi jäi korvata tilojensa hinta pidemmän ajan kuluessa. Esitys hyväksyttiin ja 1872 annettiin uusi takaus. Lunastustoimi kesti 20 vuotta. Lampuodit maksoivat lunastussumman valtiolle vähitellen, suorittamalla vuosittain 5% korkoa ja 1% kuoletusta. Samalla toimeenpantiin isojako lahjoitusmaa-alueella. Valtio suoritti itse jakokustannukset ja peri ne myöhemmin talonpojilta.
Ensimmäinen lahjoitusmaa, jonka olot järjestettiin vuoden 1867 valtiopäiväpäätöksen mukaan oli Kurkijoki. Kruunu osti sen pakkohuutokaupasta 1871. Viimeinen lahjoitusmaa lunastettiin 1891. Talonpojille muodostui erittäin vaivattomaksi lunastus metsistä rikkaissa Raja-Karjalan pitäjissä. Järjestelykautena metsien arvo nousi. Valtio ei pitänyt tätä hyötyä omana hyvänään, vaan luovutti kullekin talonpojalle ne tulot, jotka se järjestelykautena oli saanut myydessään metsää tälle annettavilta tiluksilta.
Tiheään asutetulla Kannaksella talonpojat eivät päässeet kokonaan lunastusmaksuista, mutta sielläkin kruunun itsellään pidättämät alueet ja järjestelykautena myymä metsä supisti summaa olennaisesti. Samalla tavalla kuin Kannaksella kävi monessa tapauksessa jakojen toimeen- panoaikana Raja-Karjalassa. Varattomat ja 1890-luvun alussa sattuneiden katovuosien entuudestaankin köyhdyttämät talonpojat luovuttivat veloistaan taikka möivät polkuhinnoista kauppiaille ja paikallisille virkamiehille lampuotioikeutensa. Osa taas sitoutui etukäteen vuokraamaan näille täydellisellä nautintaoi- keudella takamaapalstansa heti kun saisivat sen omakseen; siksi ajaksi kun perintökirja oli annettu, he usein jättivät näille vuokrasopimuksensa pantiksi.