Korkeamman kulttuurielämän hajasijoitusta koskevat ohjelmat ja kaavailut eivät suoranaisesti ole tarkoitetut varsinaisen maaseudun, vielä vähemmän perinteellisen maalaiskulttuurin hyväksi.
Pyrkimyksenä on kehittää suurimmista maakunta- tai läänin- hallituskaupungeista monipuolisen kulttuurielämän keskuk- sia, riippumattomia pääkaupungin ohjauksesta. Mutta jokaisen tällaisen kulttuurikeskukseksi pyrkivän maakunta- kaupungin ihanne on - tiedottomasti tai tietoisesti - Helsinki, eivätkä niiden ympäröivään maaseutuun kohdistu- vat laventumis- ja hallitsemistendenssit ole suhteellisesti sen heikommat kuin Helsinginkään koko maahan nähden.
...
Tämä kehityksenkulku on luonnollinen ja odotuksenmukainen kaupunkilais-teollisen kulttuurimuodon vallitessa, eikä sitä vastaan lie tehtävä muuta muistutusta kuin että kulttuurin hajasijaintia ajavat selvästi tunnustavat tarkoituksensa. Silloin voidaan myös avoimesti keskustella siitä, mikä on oleva perinteellisen maaseutu- eli talonpoikaiskulttuurin osa tässä nopeassa muutoksessa ja mikä sen lopullinen kohtalo.
Julkisessa keskustelussa ei meillä juuri ole puututtu kysymyk- seen, tarvitaanko yhtenäis- eli nykykulttuurin ohella edelleen maaseutukulttuuria, jolla olisi omat piirteensä, ihanteensa ja tavoitteensa. Yleinen käsitys näyttää olevan, että maaseudun - nimenomaan maa- ja metsätaloutta harjoittavan väestön - edistyminen ja onni riippuu siitä, missä määrin se kykenee omaksumaan yhtenäiskulttuurin saavutukset...
(Esko Aaltonen: Yhtenäiskulttuuri ja maaseutukulttuuri. Suomalainen Suomi, 1958.)