KASKIVILJELYMENETELMÄT
Viljelymenetelmänä kaskiviljely ei ollut yhtenäinen, vaan monimuotoinen ryhmä menetelmiä, joille oli yhteistä viljelyn perustuminen viljelymaalla kasvavan puuston polttamiseen. Eri metsätyypit tarjosivat erilaiset edellytykset kaskiviljelylle ja vaativat omat kaskeamismenetelmänsä. Kaskiviljelyssä on muutamia päämenetelmiä. Metsätyypin ja raivausmene- telmän perusteella voidaan tällaisia menetelmiä erottaa kolme, minkä lisäksi on olemassa neljäs menetelmä, jossa esiraivauksella muutettiin metsätyyppiä. Nämä menetelmät olivat 1) tavallinen kaski 2) rieskamaa 3) huuhta 4) pykälikkömaa.
Tavallinen kaski, joka on antanut yleisnimen koko viljely- muodolle, on yleisin ja miltei kaikkialla maassamme käytetty kaskeamismenetelmä. Se tehtiin lehtimetsään tai lehtipuu- valtaiseen sekametsään, joka lisäksi ainakin suurimmalta osaltaan oli verraten nuorta. Paras kaskimetsä oli pääosaltaan verraten tasaikäinen 15-30 vuoden vanha koivua ja leppää kasvava lehtimetsä. Pelkkään havumetsään kaskea ei voitu tehdä, sillä se oli luonteeltaan lehtimetsän viljelytapa.
Tavallisessa kaskessa puut kaadettiin edellisenä vuonna kuin mitä kaski poltettiin. Kasken poltto suoritettiin kaadon jälkeisenä kesänä. Polttoaika riippui viljelyskasvista. Tavalliseen kaskeen kylvettiin polton jälkeen tavallisesti syysruista, vähemmässä määrin myös ohraa. Ohran sekaan kaskeen kylvettiin ns. juureisruis. Ensimmäisenä vuonna korjattiin ohrasato ja toisena ruissato samasta kaskesta sitä muokkaamatta. Samasta kaskesta saatiin yleensä vain yksi ruis- tai ohrasato. Ohraa kylvettiin harvoin kahta kertaa. Tavallisesta kaskesta saatiin 2-8 peräkkäistä satoa.
Lähinnä tavallista kaskea oli kaskiviljelyn päämenetelmistä rieskamaa. Metsätyyppi oli sama, rieskamaa oli lehtimetsä- kaski. Erona oli se, että metsän tuli olla nuorempaa kuin tavallisessa kaskessa. Kaato tapahtui keväällä heti lehtien puhjettua ja poltto vielä samana keväänä ennen kylvöaikaa. Rieskamaan viljelykasvit olivat ohra, tattari, nauris ja pellava. Yleisemmin viljeltiin rieskamaassa naurista. Rieskamaan viljelyaika oli lyhyempi kuin tavallisen kasken. Siitä saatiin yleensä vain kaksi satoa. Ohraa viljeltiin vain ensimmäisenä vuonna, mutta nauris, tattari ja pellava esiintyivät myös toisen vuoden kasveina.
Pykälikkömaaksi valittiin mäntymetsää kasvavaa kangasmaata, jonka läheisyydessä oli lehtimetsää. Männyt "pyällettiin" eli puut kuorittiin rengasmaisesti ja jälsikerros katkaistiin puun ympäri hakatulla "pykälällä". Puut kuivuivat pystyyn ja varistivat neulasensa. Kuivien runkojen väliin kasvoi läheisen lehtimetsän siementämiä lehtipuita, ja pykälikkömaa muuttui lehtimetsäksi. Kun lehtimetsä oli kasvanut tarpeeksi suureksi, voitiin pykälikkömaa kasketa tavallista kaskimenetelmää tai rieskamaamenetelmää käyttäen.
Neljäs kaskiviljelyn päämenetelmistä, huuhta, oli havu- metsäkaski ja poikkesi huomattavasti em. lehtimetsäkaskista. Huuhta kaadettiin havumetsään tai havupuuvaltaiseen sekametsään, usein aikaisemmin kaskeamattomaan luonnonmetsään. Huuhtametsän valtapuina olivat kuusi ja mänty, mutta siinä saattoi kasvaa myös koivua ja leppää. Tärkein huuhtametsän puista oli kuitenkin kuusi.
Huuhtamenetelmää tunnetaan kolmea eri tyyppiä, jotka edustavat menetelmän eri kehitysasteita. Nämä olivat 1) yhden polton ja yhden sadon huuhta 2) kahden polton ja yhden sadon huuhta sekä 3) kahden polton ja kahden sadon huuhta. Vanhimmassa huuhtatyypissä kasken kaato suoritettiin kevättalvella. Aikaisemmin pyälletyt järeät puut jätettiin pystyyn, mutta pienempi metsä kaadettiin. Poltto tapahtui keskikesällä kesäkuun lopulla tai heinäkuussa ja kylvö heti sen jälkeen. Huuhdasta saatiin vain yksi sato, jonka jälkeen maa jätettiin ahoksi.
Kahden polton huuhta edustaa jo selvästi kehittyneempää viljelymenetelmää. Siinä huuhta poltettiin kahteen kertaan. Kylvö tehtiin yleensä kohta polton jälkeen, vain kesävierrehalmeessa kylvö saattoi jäädä seuraavaan kesään. Sato saatiin yleensä neljäntenä vuonna kaadosta lukien. Kesävierrehalmeessa saatiin sato useimmiten kuudentena kesänä. Ensimmäinen sato oli ainoa ja huuhta jäi heti sen jälkeen ahoksi.
Kahden polton ja kahden sadon huuhta oli tavallaan yhdistelmä vanhemmista tyypeistä. Ensimmäiseen satoon asti menetelmä oli sama kuin yhden polton huuhdassa. Ensimmäisessä poltossa palamatta jääneet puut saivat jäädä paikalleen ja ruis kylvettiin niiden väliin. Siementä ei tällöin voinut mullata. Ensimmäinen poltto tapahtui toisena tai kolmantena vuonna kaadosta lukien ja ensimmäinen sato saatiin neljäntenä tai viidentenä vuonna. Huuhdan erikoispiirteenä oli se, että siinä voitiin kasvattaa vain ruista. Ruis menestyi sekä lehtimetsäkaskessa että havumetsähuuhdassa, jälkimmäisessä vielä erittäin hyvin.
Parhaiten kaskessa menestynyt viljelykasvi oli ruis, joka tosin eri kantoina kasvoi hyvin kaikissa kaskityypeissä. Tavalli- sessa kaskessa ja varsinkin rieskamaakaskessa menestyi erittäin hyvin nauris. Myös kaura kasvoi hyvin kaskessa, mutta sitä viljeltiin harvoin, koska se katsottiin rehuviljana toisarvoiseksi. Viljalajeista heikoin oli kaskilajina ohra. Vähemmän viljellyistä kasveista näyttävät tattari ja pellava menestyneen kaskissa hyvin.
KASKIVILJELYN TUOTTAVUUS
Jyvälukujen perusteella arvostellen tuottoisin kaskityyppi oli huuhta. Useat eri tiedot kertovat yli 20-kertaisen sadon olleen huuhdasta tavallisen, mutta 30-40-kertaisetkaan sadot eivät olleet harvinaisia. Näitä huippusatoja voitiin saada kahdesta vanhimmasta huuhtalajista, yhden ja kahden polton huuhdista. Sen sijaan nuorimmassa huuhtalajissa, kahden sadon huuhdassa, viljelytapa ei tarjonnut edellytyksiä huippusatojen saamiseen.
Huuhtakaski antoi hyvät mahdollisuudet korkeisiin satoihin, mutta myös hyvät mahdollisuudet pahaan katoon. Huuhdassa viljellyn korpirukiin satoisuus perustui ensikädessä sen pensovuuteen, siis siihen, että samasta jyvästä kasvoi useita korsia. Tavallisessa kaskessa sadot olivat yleensä pienempiä kuin huuhdassa, mutta myös epäonnistumisen riski oli jonkin verran pienempi. Sadoista säilyneiden tietojen perusteella näyttää siltä, että hyvälaatuinen kaski antoi keskimäärin 12-15 kertaisen sadon. Varsinkin tiheästi asutuilla alueilla keskimääräiset kaskisadot jäivät verraten vaatimattomiksi. Vielä pienempiä satolukuja ilmoitettiin seuduilta, joilla kaskiviljelyä harjoitettiin enää vähäisesti.
Jossain määrin toiseksi muuttuu kuva kaskiviljelyn tuottavuudesta, jos nykyaikaiseen tapaan vertaa satomääriä viljelypinta-alaan. Tiedot määrättyä pinta-alaa kohti käytetyistä kylvömääristä ovat niukat. Silti voidaan havaita, että kylvötiheys kaskessa oli paljon pienempi kuin pellossa. Peltoviljelyalueella rukiin kylvötiheys oli keskimäärin 3/4 tynnyriä tynnyrinalaa kohden. Kaskeen kylvettiin 1/3-1/2 samansuuruiseen peltoalaan kylvetystä siemenmäärästä. Tästä seuraa, että kaskisatojen jyväluvun piti olla 2-3 kertaa suurempi kuin peltosadon jyväluvun ennen kuin samalta pinta-alalta (esim.yhdeltä tynnyrinalalta) korjattiin sama määrä viljaa.
Huuhdan kohdalla tilanne näyttää olleen toisin. Huuhta- sadot ylittivät yleensä samansuuruisesta pellosta saadut sadot. Huuhdastahan voitiin hyvinä vuosina saada 60-100-kertaisia satoja, kun taas pellon huippusadot lienevät aniharvoin olleet suurempia kuin 12-kertaisia. Peltosadon ollessa 12-kertainen saatiin tynnyrinalalta noin 9 tynnyriä rukiita, kun taas 100-kertainen huuhtasato lienee antanut tynnyrinalaa kohden noin 25 tynnyriä rukiilta.
Kaskiviljelyn ja peltoviljelyn vertailussa voidaan todeta, ettei kaskiviljelyä voida kokonaisuudessaan osoittaa tuotoltaan paremmaksi tai huonommaksi kuin peltoviljely. Tuottavuus vaihteli suuresti kaskityypin ja viljelyolosuhteiden mukaan. Huuhtakaskesta voitiin suotuisissa oloissa saada huippu- satoja, jotka olivat tuntuvasti korkeampia kuin pellon suurimmatkaan huippusadot. Kaskiviljelyn heikkona kohtana oli viljelyolosuhteiden selvä huononeminen 1700- ja 1800- luvuilla suuresta väestönlisäyksestä johtuvan asutuksen tihenemisen tähden. Vain harvaan asutuilla seuduilla, joilla kaskiviljelyolosuhteet pysyivät kohtuullisen hyvinä, saattoi kaskiviljely jatkuvasti menestyksellisesti kilpailla tuotta- vuudessa peltoviljelyn kanssa.
Kaskiviljelyn kannattavuudelle merkitsi paljon muiden metsänkäyttömuotojen kilpailu. Kaskiviljelyn ydinalueella Savossa, Karjalassa ja Keski-Suomessa ei tätä kilpailua 1700-luvulla juuri ollut. Kaakkoinen valtakunnanraja katkaisi Saimaan vesistön yhteydet Suomenlahteen ja maantie- yhteydet olivat kehnoja. Puutavaraa ja tervaa ei kannattanut kuljettaa rannikolle. Vilja oli tärkein kauppatavara, jota kannatti rahdata myytäväksi, ja sitä saatiin juuri kaskea- misella. Sen sijaan Länsi-Suomessa oli laajoja alueita, joilla puutavarakauppa ja tervanpoltto olivat kaskiviljelyä kannattavampia metsänkäyttömuotoja.
Kaskiviljelyn kannattavuus oli hyvin vaihtelevaa. Niin kauan kun tuotto pysyi peltoviljelyn tasolla, kaskiviljely kannatti ilmeisesti verraten hyvin. Kaskiviljelijä sai kohtuullisen korvauksen työstään vielä senkin jälkeen, kun kaskivilejlyn tuotto oli painunut peltoviljelyn alapuolelle. Tämä sekä köyhän kaskiviljelijän pääomanpuutteesta johtuva kyvyttö- myys siirtyä peltoviljelyyn ovat selityksenä kaskiviljelyn sitkeään säilymiseen varsinkin Itä-Suomessa. Kaskivilejlyn loppuvaiheessa Itä-Suomessa vaikutti sen kannattavuuteen myös karjatalouden laitumen tarve.
(Arvo Soininen, Vanha maataloutemme)