Toukokuun 16 päivänä saavuin Mäntyharjuun, Suomen entiseen raakalaisseutuun. Kuvittelin metsäkylissä olevan pelkkiä kurjia savupirttejä ja niissä pienet räppänän tapaiset ikkunat. Hämmästyin kun Kuhalaan tullessani, kun tuvassa oli suuret lasi-ikkunat ja rakennus oli itsekin korkea. Luulin talossa asuvan herrasväkeä, mutta huomasin luulon vääräksi sillä sisällä näin emännän kerivän lankaa ja piikojen pesevän pöytää.
Auringonlaskun aikaan tulin Hölttään, missä kysyin kyytiä eteenpäin. Täälläkin oli hyvät rakennukset, avara tupa, sali ynnä kamari. Kievarinisäntä toi minulle illallisen, jonka olin tilannut, mutta aamulla sain tilaamatta kupin kahvia. Lähtiessäni kysyin häneltä, mitä olin velkaa, mutta hän ei tahtonut ottaa mitään maksua ja pyysi lisäksi, että jäisin aamiaiselle, joksi hän sanoi keittävänsä tuoretta kalaa. Mutta kun tämä kala oli vielä järvessä, en saattanut odottaa sitä, vaan lähdin matkaan.
Muutaman virstan kuljettuani tulin torppaan, jonka pojan sanottiin osaavan jonkun runon Mäntyharjun kirkkorakennuksesta. Tapasin hänet ja panin paperille sekä tämän että pari muuta runoa. Hänen velivainajansa oli ne sepittänyt, minkä vuoksi hän näytti haluavan, että ainakin ensin mainittu runo olisi painettu vainajan muistoksi. Täältä ohjasin suuntani Hirvensalmen kappeliin, jossa tahdoin tavata vanhan tuttavani, komministeri Hoffrenin.
Tultuani Karikkamäelle tilasin itselleni soutajan, sillä matka oli ainoastaan peninkulman pituinen. Lupasin miehelle 75 kopeekkaa, johon hän ensiksi näytti olevan tyytyväinen. Hieman mietittyään hän sanoi, ettei voinut suostua tehtävään niin pienestä palkasta, koska hänen oli kovan vastatuulen vuoksi melkein mahdotonta soutaa yksin. Tehdäkseni pilaa hänen merimiehenrohkeudestaan lupasin hänelle 50 kopeekkaa ja otin itse soutaakseni perille. Tähän ehtoon hän kernaasti suostui, etenkin kun huomautin hänelle, että tuuli kyllä ajelee hänet takaisin kotirantaan hänen tarvitsematta vaivata itseään soutamisella. Lähdimme siis matkaan, minä sousin ja saattomies istui peränpitäjänä ja teki soutamisestani monta kertaa sen johtopäätöksen, että minunkin syntymäseudullani on järviä.
Samana iltana saavuin Hirvensalmen pappilaan. Täällä vietin seuraavankin päivän, ja tiistaina toukokuun 26:ntena ratsastin Hoffrenin luo. Täällä minulla oli tilaisuus käydä useassa talonpoikaistalossa, jotka kaikkialla olivat huonosti rakennettuja. Naisilla on täällä, kuten jo Mäntyharjussa oma omituinen päähineensä. Pitkät hiuksensa he nostavat ensin molemmin käsin suoraan ylöspäin, sitten he tarttuvat niihin vasemmalla kädellä läheltä päätä ja käärivät oikealla kädellä päälaelle kiehkuraksi. Tämän päälle sidotaan sitten eräänlainen hattu, johon palmikko täsmälleen mahtuu ja joka kurenauhoilla kiinnitetään sen ympärille.
Täällä kuten myös muutamissa naapuripitäjissä vihitään kaikki morsiusparit kernaimmin neljäntenä adventtisunnuntaina, Tapanin päivänä tai helluntaina. Koska seurakunnat ovat suuria, kuuluu usein tapahtuvan, että pappi yhdellä kertaa vihkii noin 20 paria. Nämä asettuvat alttarinkehän ympärille kaikki yht`aikaa. Kun pappi vastaanottaa vihkisormukset, kuuluu hänellä olevan aika suuri vaikeus osata antaa ne oikein takaisin kunkin omistajalleen. Tavallisimmin hän panee ne siihen järjestykseen, johon morsiusparit ovat asettuneet alttarinkehän ääreen, taikka hän panee ne järjestyksessä omiin sormiinsa, jolloin koko hänen kätensä lopuksi on kauniisti hopeasormusten kaunistama.
23 päivänä kesäkuuta lähdin kulkemaan Mikkeliä kohti. Hoffren seurasi minua Istrualan kylään asti, joka täältäpäin lähtien on mainitun pitäjän ensimmäinen. Sen tilan isäntä, jolle tulimme, oli kuuluisa siitä, että hän loitsujen avulla osasi parantaa tauteja. Mutta koska ukko joko ei tahtonut ilmaista mitään tai hänellä ei ehkä ollut enempää, sain ainoastaan katkelman käärmeensyntyrunoa. Hänen parannuskeinonsa, ennustuksensa ja muu viisautensa perustui hänen oman vakuutuksensa mukaan öisiin näkyihin, joihin hän näytti suuresti luottavan. Hän valitti vain, ettei hänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus täytyi odottaa niitä jotenkin kauan. Loitsuihin hän ei suuresti luottanut,koska ne usein olivat hänet pettäneet, lukuunottamatta sitä käärmeenpistolukua, joka minulla oli kunnia saada häneltä ja jonka piti olla vallan luotettava. Täältä lähdin kirkkoväen kanssa Mikkelin kirkonkylään.
Vaikka vähän sain odottaa, en kuitenkaan tahtonut lähteä yksin edellä, sillä on sangen vaikeaa osata perille täällä, kun ei ole kunnollisia kyläteitä, vaan ainoastaan pieniä polkuja, jotka alituisesti haaraantuvat ja käyvät ristiin. Vielä toinenkin vaikeus on tottumattomalla, nimittäin väestön opastuksien ymmärtämisessä. Sillä sen sijaan, että muilla seuduin neuvotaan poikkeamaan oikean tai vasemman käden tielle, määrätään Savossa kaikki ilmansuuntien mukaan. Tällainen tien neuvominen tuntui minusta kovin kummalliselta. Muuan talonpoika opasti minua seuraavaan tapaan: Ensin menette tätä polkua pitkin eteenpäin, sitten poikkeatte ensi tienhaarassa itään, seuraavassa pohjoiseen, sitten kaakkoon ja sitten lounaaseen-jne. Vaivoin saatoin pidättäytyä naurusta ja lähdin matkaan melkein kokonaan ajattelematta hänen ilmansuuntiansa, jotka enemmän vain sekoittivat minua kuin olivat opastuksena. Matkalla Mikkelin kirkolle puhelin Istrualan talonpojan kanssa kaikenlaisista asioista niin perinpohjaisesti, että varmasti näin hänen kasvoistaan, että hän todella uskoi olevani ylioppilas, jonka olin arvokseni ilmaissut.
29 päivänä toukokuuta tulin Juvalta Rantasalmelle. Yön vietin herastuomari Matti Hukkasen luona. Tämä mies lienee jo ennestään tunnettu suomalaisista runoistaan, joista muutamia on painettu Turun Viikko-Sanomiin. Nyt olivat toiset suomalaisen kirjallisuuden ystävät riistäneet häneltä kaikki hänen edelliset runotuotteensa. Yhden ainoan, aoittua kirkkorakennusta käsittelevän runon, kopioin hänen luonaan. Sitäpaitsi hän lupasi vast´edes antaa minulle useampia.
Perjantaina 30 päivänä tulin Rantasalmen pappilaan. Täällä tapasin taas entisen tuttavan, komministeri Siljanderin, rovasti ja ritari Cleven apulaisen. Sunnuntaina minulla oli tilaisuus nähdä kansaa juhlapuvussa. Olin jo ennen kuullut kerrottavan, että Rantasalmen rahvas on Savon sivistyneintä, minkä vuoksi tahdoin nähdä sen kirkkovaatteissaan. Miehillä oli yllänsä pitkät harmaat sarkanutut, osaksi myös lyhyet takit. Naisillakaan ei ollut mitään erityisiä koristeita. heidän röijynsä olivat jotenkin aistikkaasti leikatut ja niiden liepeet olivat lyhyemmät kuin muilla seuduin olin nähnyt.
Rantasalmella eräs ruumissaatto veti huomioni puoleensa. Kaikki kantajat olivat valkoisissa vaatteissa, heillä oli nimittäin yllä pitkät valkoiset sarkatakit ja miehustalla vyö. En saata kieltää, että tämä saatto tuntui minusta kauniimmalta kuin ne, joita olin tottunut näkemään Hämeessä ja Uudellamaalla, missä kaikki kantajat olivat mustissa puvuissa. Muuan morsiuspari vihittiin iltapäivällä pappilassa. Sulhasella oli pitkä harmaa takki ynnä vyö, morsiamella oli vallan yksinkertaisesti valkoisen ja punaisen viiruinen hame ja esiliina ja tavallinen sarssiröijy. Päässäkään ei ollut muita koristeita kuin punainen, kaksin kerroin käännetty huivi, joka ohimoiden kohdalta oli kierretty pään ympäri ja edestä sidottu kokoon ruusukkeelle, se näytti kannattavan hiuksia, jotka olivat sen alle ja päälaelle palmikoituina.
Kesäkuun 8 päivänä, sunnuntaina, tulin Kesälahdelle, joka jo luetaan Karjalaan kuuluvaksi. Muutamien torppien kohdalla, josta tieni kävi ohi, olivat pojat huvikseen kiekkoa lyömässä. Pysähdyin katselemaan heidän leikkiänsä, jota he läsnäolostani häiritymättä jatkoivat. Hetken kuluttua siihen tuli muutamia miehiä, joista muuan sanoi osaavansa moniaita runoja. Poikkesimme yhteen torpista, ja siellä kirjoitin ne muistiin. Toisia sain samassa paikassa miehiltä ja tytöiltä, joita oli kokoontunut ympärilleni. Sain myös tiedon seudun etevimmistä "runoniekoista", joiden luona sitten kävin. Paras näistä asui kolmen neljännespeninkulman päässä täältä Humuvaaran kylässä, jonne illalla saavuin melkein läpimärkänä rankanpuoleisesta sadekuurosta. Kainulainen, se oli minulle osoitetun laulajan nimi, ei ollut kotona. Hän oli parhaillaan uittamassa tukkilauttaa Puhoksen sahalla, jolta häntä kuitenkin odotettiin seuraavana päivänä palaavaksi.
Kainulainen tuli päivällisaikaan, mutta matkasta hieman väsyneenä hän tahtoi ensin levätä. Illalla hän kuitenkin lauloi minulle vähän ja lopettaessaan hän vakuutti, etten koko päivässä ehtisi panemaan kirjaan kaikkia lauluja, jotka hän osasi ja jotka olivat vielä kirjoittamatta. Seuraavana aamuna pyysin häntä taas aloittamaan laulamisensa. Hän vastasi, ettei hän, vaikka olikin vanhin poika, saattanut jäädä pois perheen yhteisestä työstä, sillä sen johdosta olisi voinut syntyä epäsopua ja tyytymättömyyttä hänen muissa veljissään, ja sitä hän tahtoi kaikin tavoin välttää. Illalla Kainulainen palasi veljineen metsästä ja koetin taivuttaa muita suostumaan siihen, että annoin heille yhteisesti palkkalaisen päivärahat, joilla he tilaisuuden tarjoutuessa saattoivat palkata miehen nyt poisjäävän veljen työtä korvaamaan. He lupasivat ottaa asian harkitakseen, ja seuraavana aamuna he suostuivat tähän ehtoon.
Kirjoittelin muistiin hänen laulujansa aamusta alkaen myöhäiseen iltaan muitta keskeytyksittä kuin mitä ateriat aiheuttivat ja lukuunottamatta puolta tuntia, joksi päästin hänet kahvia keittämään. Rahvas näillä seuduin ei muuten ole tottunut kahviin, vaikka tämä Kainulainen oli hankkinut itselleen kahvipannun ja oppinut kahvinkeittotaidon. On otettava huomioon, että hän on kirkonmies ja lienee tämän arvonsa johdosta tahtonut hankkia itselleen tuon korukalun. Kun illalla kysyin, osasiko hän vielä runoja, hän vastasi, että niitä saattoi olla jäljellä sen verta kuin panin kirjaan yhdessä päivässä, mutta lisäsi samalla, että hänen oli vaikea palauttaa niitä kaikkia mieleensä. Täten tulin viipyneeksi tässä talossa useita päiviä. Koko ajan vanha emäntä ja muu väki kohteli minua sangen hyvin.
Tahdon mainita vain yhden esimerkin siitä, miten heidän hyväntahtoisuutensa oli yhtä suuri kuin heidän älykkyytensä. Keskiviikkoiltana menin kylpemään toisten kanssa. Palattuani tupaan saunasta muutin kuivat liinavaatteet ylleni ja ripustin saunahöyryjen kokonaan kastelemat alusvaatteeni kuivamaan. Seuraavana aamuna en niitä enää nähnyt enkä tietänyt minne ne olivat joutuneet, ennenkuin vasta torstaina illan suussa, jolloin näin ne puhtaaksi pestyinä ja mankeloituina samassa paikassa. Kiitin emäntää, mutta kieltäytyi kaikista kiitoksista ja sanoi: "Mitäs ihmisestä olisi, joll`ei sitä hyvää toiselle tekis." Lähtiessäni tahdoin jollakin tavoin antaa emännälle korvausta sekä usean päivän elatuksesta että hänen muusta vaivastaan. Tarjosin hänelle ruplaa, mutta sangen itsepäisesti hän kieltäytyi vastaanottamasta. Minä puolestani olin päättänyt olla sitä takaisin ottamatta, minkä vuoksi hän lopulta otti sen vastaan.
Juuri lähtiessäni täältä vanha emäntä tuli rupla kädessään ja ilmoitti ettei hän saattanut sitä pitää. Tarvitseehan teidän, ennenkuin pääsette takaisin vanhempienne luo, ostaa melkoisesti jalkineita, kuinka minä saattaisin ottaa vastaan rahoja teiltä. Pyysin häntä luopumaan mainitsemastaan huolesta jalkineeni suhteen ja sanoin, että minulla siihen tarpeeseen oli vielä jäljellä rahoja. Näin erosin tästä hauskasta paikasta. Muori lateli minulle siunauksia koko matkani varaksi ja toivoi, että kerran vahingoittumattomana saisin jälleen nähdä kotiseutuni.
(Elias Lönnrot, Jalkamatkalla Savossa ja Karjalassa. Julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1902 teoksessa Vaeltaja.)