Vuoden 1831 tulipalo sai alkunsa kauppias J. A. Juseliuksen talossa torin luoteiskulmassa, sen pihalla olevassa rehuladossa 14. 9. Kerrottiin, että sinne oli mennyt joku mies- Juseliuksen renki- nukkumaan ja "hänen sanottiin olleen humalassakin". Ladossa hän käsitteli varomattomasti tulta arvatenkin tupakkaa polttaessaan. Siitä palo sai alkunsa.
Palo havaittiin kello 7 iltapäivällä. Aluksi arveltiin ettei palon sammuttaminen tuottaisi suuria vaikeuksia, talo kun oli 20 kyynärää leveän kadun kulmauksessa. "Mutta silloin kauhistuksella saatiin tietää, että palava lato oli täynnä olkia ja heiniä ja että se kaikilta puolilta oli muiden ulkohuoneiden yhteydessä, jotka taas olivat ilman välikköä rakennetut kaksikerroksisiin asuinrakennuksiin kiinni", kirjoitti pormestari Lagerblad varalääninmaaherra Snellmannille. Pihat olivat vielä niin ahtaat, ettei palavalle tontille voitu viedä kuin yksi ruisku.
Vähitellen oli puoli kaupunkia yhtäaikaa liekkien vallassa; kaupungin läntistä puolta ei enää yritettykään pelastaa ja tuli tuhosi sen kolmessa tunnissa. Mitä laajemmalle tuli levisi, sitä alakuloisemmaksi kävi sammutustöissä olevan miehistön mieliala. Kuri höltyi, ja jokainen koetti rientää pelastamaan omia tavaroitaan; ruiskujen hoitajat jättivät ruiskunsa ja vedenkuljettajat tynnyrinsä. Linnastakin oli tuotu ruisku tulipalon aikana, muttei kukaan tullut sitä hoitamaan, ja ennen pitkää se kuljetettiin pois ruiskuttamatta ainoatakaan vesipisaraa.
Kaupungin kaakkoispuolella leviävää tulta ruvettiin myöskin tehokkaasti ehkäisemään koulunopettaja Utterin ja kamarineuvoksetar Nordenswanin talojen välillä, koska siinä oli syreeniä ja muita lehtipuita kasvava puutarha. Tämäkään suunnitelma ei olisi onnistunut ilman kasakkaluutnantti Ivanovin tehokasta apua. Hänellä oli mukanaan sotamiehiä ja hän ohjasi itse ruiskua "uupumattomin ponnistuksin" kuten pormestari Lagerblad sanoi raportissaan.
Kaupungin kirkko säilyi, mutta sekin oli vaarassa, vaikka vasta seuraavana päivänä. Kello 12 seuraavana päivänä (15.9.) rupesi puinen kerros, joka oli muurin ja vaskikattoisen kupolin välissä, palamaan molemmilta puolilta virtaavasta kuumuudesta, joka saattoi vasken hehkumistilaan. Ne henkilöt, jotka menivät sitä sammuttamaan, olivat vaaranalaisessa tilassa, jota paitsi vaadittiin ankaria ponnistuksia, ennenkuin tuli saatiin tukahdutettua.
Tulipalo kesti 12 tuntia ja koko ajan pormestari Lagerblad, hevosen selässä ratsastaen paikasta toiseen, johti sammutustyötä. Vaara oli torjuttu, mutta 6,5 vuorokautta tuli kyti palaneiden talojen raunioissa, sillä vasta syyskuun 21 päivänä kello 9 aikaan illalla pormestari sanoi kytemisen loppuneen.
Kaupungin kaikki parhaat talot olivat raunioina, sillä vain syrjemmällä olivat talot säilyneet. Kaikki talot torin länsipuolella, yhtä lukuunottamatta olivat palaneet ja samoi suurin osa sen pohjoispuolella olevista. Idänpuoleisista taloista olivat sitävastoin useimmat säilyneet. Kaupungissa oli silloin 176 talontonttia, joista 11 oli rakentamatta, ja näistä paloi 102; asunnottomaksi joutui 1107 henkilöä.
Palaneiden talojen arvo oli 375,000 ruplaa, mutta näistä oli 9 taloa palovakuutettu 70,963 ruplasta 62 kopeekasta. Palaneen irtaimen omaisuuden arvon pormestari Lagerblad laski 100,000:ksi ruplaksi, Ihmishenkiä ei menetetty, mutta Juseliuksen renki, jonka sanottiin aiheuttaneen tulipalon, oli hävinnyt tietymättömiin.
Kenraalikuvernööri Zakrevski ilmoitti keisarille tulipalosta ja ehdotti samalla keinoja hädän lieventämiseksi. Sen johdosta tuotiin Turusta 400 tsetverttiä jauhoja valtionvarastosta hädänalaisille jaettavaksi. Sen lisäksi keisari suostui Zakrevskin tekemiin muihinkin ehdotuksiin: yksi kolehti saatiin koota kaikissa Suomen kirkoissa ja kaupunkilaiset vapautettiin kaikista yleisistä rasituksista ja veroista 10 vuoden ajaksi. Lisäksi tulipalon takia kärsineiden kaupunkilaisten tuli saada 10 vuoden aikana Suomen valtion sotilasrahastosta 2000 ruplaa.
Koko Venäjän valtakunnassa saatiin panna toimeen rahankeruu ja vihdoin keisari lahjoitti 15000 ruplaa kaupungin asukkaille. Viimeksimainittu rahamäärä käskettiin antamaan etukäteen Suomen valtion varoista, mutta jo samana vuonna ilmoitetaan se maksetun takaisin Venäjän valtion rahastosta. Maaseudulta lähetettiin myös melkoinen määrä ruokavaroja ja vaatteita palon uhreille. Kolehdista kertyneet varat lähetettiin maaherralle, joka luovutti ne avustuskomitealle. Tämä sitten jakoi ne vahinkoakärsineille, käyttäen ohjeena hyväksyttyä ohjesääntöä. Siinä oli määrätty, että 9/10 varoista oli käytettävä palaneiden talojen hyvitykseksi ja loput irtaimen tavaran korvaukseksi.