Ruotujakolaitos
Ruotujakolaitos oli 1700-luvun Ruotsi-Suomelle ominainen sotalaitosjärjestelmä. Sen pohjana oli vanha maataomis- tavien talonpoikien asevelvollisuus, joka toteutettiin alun alkaen väenotoissa. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa kuitenkin yleistyi sijaisten palkkaaminen väenotoissa armeijaan otettujen miesten tilalle. Nykyisten käsitysten mukaan näyttää siltä, että jo 1600-luvun puolivälissä enin osa miehistöstä lähti armeijaan palkattuina ammattilaisina. Tästä oli lyhyt askel ruotujakoiseen vakinaiseen armeijaan, joka itse asiassa vain laajensi ja vakiinnutti periaatteessa jo aikaisemmin syntyneen järjestelmän.
Ruotujakolaitosta on nimitetty myös nuoremmaksi jakolaitokseksi. Viimeksi mainittu termi tuo paremmin esille järjestelmän luonteen armeijan päällystön palkkausjär- jestelynä, mutta ensiksi mainittu nimitys kertoo enemmän laitoksen tehtävästä miehistön rekrytoinnissa ja palkkauk- sessa. Jakolaitos (ruots. indelningsverket) tarkoittaa periaatteessa sitä, että virkamiesten palkat maksettiin antamalla heille oikeus tiettyjen talonpoikaistilojen veroihin. Tässä on huomionarvoista se, että virkamiehet eivät saaneet talonpoikien suhteen minkäänlaisia muita oikeuksia ja että he joutuivat perimään saatavansa asianomaisen kruunun veronkantajan välityksellä.
Päällystön palkkauksen osalta oli 1600-luvun lopulla kysymys vanhan järjestelmän korjaamisesta ja vakiinnuttamisesta. "Vanhemman jakolaitoksen" aikana päällystö oli saanut palkkarahansa tiettyjen tilojen veroista, mutta järjestelmä oli päässyt sekaantumaan moneen kertaan. Päällystön palkka- tilat järjestettiin uudelleen 1680-luvulla, jolloin kukin upseeri ja aliupseeri sai myös oman puustellin, virkatalon.
Miehistön palkkauksessa ja rekrytoinnissa sen sijaan kysymys oli kokonaan uudesta järjestelystä. Laivamiehistölle oli tosin annettu asumuksia jo 1640-luvulta lähtien heidän perhei- densä toimeentulon turvaamiseksi, ja 30-vuotisen sodan jälkeen kokeiltiin kotiutettujen sotamiesten asuttamista autioituneille tiloille, mutta olosuhteet olivat huonot, ja tiloja kohti koetettiin sovittaa aivan liian suurta miesmäärää ja kokeilusta luovuttiin nopeasti. Miehistön asuttamisesta siviiliväestön keskuuteen pienille palstoille oli siis jo koke- muksia, joita voitiin soveltaa ruotujakolaitosta suunnitel- taessa.
Ruotujakolaitos oli perimmältään yksi menetelmä kantaa veroja ja suorittaa armeijan palkkausmenot. Tarkoitus oli, että valtakunnalla olisi ollut jatkuvasti valmiina iskukykyinen sotajoukko, joka olisi osallistunut myös siviilityöhön ja jota ei olisi tarvinnut elättää varuskunnissa. Veronkannon näkökul- masta ruotujakolaitos oli järjestelmä, jossa veronmaksaja ja valtion palkkalainen olivat mahdollisimman lähellä toisiaan ja jossa ei tarvinnut vaatia talonpojilta rahaveroja tai muuttaa rahaksi luontaisveroja. Ruotujakolaitosta leimasi myös sen jäykkyys. Järjestelmä oli tarkoitettu periaatteessa ikiaikaiseksi ja upseerit vannoivat virkavaloissaan noudat- tavansa horjumatta "jakolaitosta ja maakirjoja". Vaikka ruotujakolaitoksella pyrittiin pääasiassa ratkaisemaan sotaväen taloushallinnon ongelmia, sen vaikutukset heijas- tuivat paitsi armeijaan myös syvällisesti koko yhteiskuntaan.
Ruotuarmeijan organisaatio
Ruotujakoisen armeijan organisaation pohjana olivat rykmentit, joista jokaisella oli yleensä yhden maakunnan käsittävä rekrytointi- ja palkkausalueensa. Kussakin läänissä oli yksi ratsuväki- ja kaksi jalkaväkirykmenttiä. Tosin ratsutilalaitos ei ulottunut Pohjanmaalle, joka piti yllä vain yhtä jalkaväkirykmenttiä. Ruotujakoiselta armeijalta puuttui kokonaan keskijohto. Suomen erikoisolot oli tosin otettava jossain määrin huomioon ja täällä oli joinakin aikoina oma sotilasylipäällikkö. Yleensä kuitenkin käskyt tulivat suoraan kuninkaalta tai sotakollegiosta rykmentinkomentajille, jotka hoitivat tehtäviään toisistaan riippumatta.
Käsitteet upseeristo ja aliupseeristo vakiintuivat 1700-luvun alussa merkitsemään sitä, mitä ne nykyäänkin tarkoittavat. Korkeimpia joukko-osaston esikuntaan kuuluvia upseereita everstiä, everstiluutnanttia ja majuria alettiin kutsua yhteisnimellä rykmenttiupseereiksi. Komppaniaupseereita olivat kapteeni, luutnantti, vänrikki ja kornetti. Aliupsee- reista erotettiin vääpelit ja kersantit ja alin päällystöryhmä lippumiehet, majoittajat ja varusmestarit.
Ratsuväen miehistön rekrytoinnin pohjana oli vanhastaan yhdelle talolle myönnetty verovapaus, jota vastaan se sitoutui varustamaan ja hankkimaan ratsumiehen. Ratsuväkeä ylläpitävät ratsutilat määrättiin vakinaisiksi 1680-luvulla. Isonvihan jälkeen Suomessa oli vuoteen 1791 saakka jakolaitokseen perustuvaa ratsuväkeä henkirakuuna- rykmentti, Uudenmaan rakuunarykmentti ja Karjalan rakuunajoukko, jossa tavanomaisen kahdeksan sijasta oli vain kaksi jalkaväen komppaniaa vastaavaa skvadroonaa. Henkirakuunarykmentti lakkautettiin vuonna 1791 ja sen miehistö jalkautettiin sekä liitettiin erillisinä osastoina Turun ja Porin jalkaväkirykmentteihin.
Jalkaväen ylläpidon vakinaistaminen sotalaitosjärjestelmää uudistettaessa 1600-luvun lopulla oli huomattavasti vaikeampaa kuin ratsuväen. Jalkaväki oli jo lukumääräisesti ratsuväkeä suurempi ja toisaalta ratsuväen ylläpitoon liittyi alun alkaen tietty vapaaehtoisuus kun sen sijaan jalkaväen väenotossa oli mukana aina pakko ja välttely.
Järjestelmään ei siirrytty yhtäaikaisesti koko valtakunnassa, vaan kukin maakunta sopi erikseen jalkaväkensä ylläpitä- misestä. Enin osa Suomesta saatiin ruodutettua 1600-luvun loppuun mennessä. Vain Pohjanmaa jäi väenottojärjestelmän piiriin vuoteen 1733 saakka.
Jalkaväen rekrytoinnin perustana olivat ruodut, jotka kukin ylläpitivät yhden sotamiehen. Yhteen ruotuun kuuluvien talojen lukumäärä vaihteli kahdesta neljään talojen kanto- kyvyn mukaan. Jalkaväen ylläpidosta jäivät vapaiksi ratsutilat ja tämän lisäksi eräät etuoikeutetut tilat, kuten aatelin säterikartanot, puustellit ja pappilat.
Ruotujakoisen armeijan täydentäminen oli talonpoikien tehtävä. Jotta täydennys kävisi helposti eikä sitä jouduttaisi suorittamaan kiireessä, jotkut talolliset alkoivat pitää varamiehiä. Nämä olivat aluksi renkejä, jotka olivat lupau- tuneet ruodun sotilaaksi, kun entinen mies joutuisi pois riveistä.
Varamieslaitoksesta tehtiin varsinainen virallinen päätös vuosien 1740-41 valtiopäivillä, ja varamiehiä oli mukana jo hattujen sodassa. Varamiesten pakollinen ja laajamittainen ylläpitäminen oli kuitenkin erityisesti länsisuomalaisille vastenmielistä. Ennen kaikkea talonpojat pelkäsivät palkko- jen kohoamista miesten kysynnän kasvaessa. Tähän aikaan oli työvoimasta muutenkin pulaa.
Runsaalle kolmannekselle Suomen armeijan vahvuudesta saatiin ainakin nimelliset varamiehet 1750-luvulla. Yleensä kysymyksessä olivat sotataitoon harjaantumattomat rengit, jotka olivat varsinaisesti riveihin joutuessaan yhtälailla alokkaita kuin kuka muu tahansa. Armeija joutui käyttämään varamiehiä Pommerin sodan aikana paljon tappioiden korvaamiseen, ja kun uusien varamiesten rekrytointi lyötiin laimin, vaipui järjestelmä miltei unohduksiin 1770-luvun alkuun mennessä.
Varamieslaitoksen huonoon menestykseen oli ilmeisesti syynä pääasiassa miesten puute. Maaseudulle ei ollut vielä synty- nyt riittävästi maatonta väestöä, jotta varamiehiksi olisi saatu tarpeeksi kelvollisia nuorukaisia. Tarjotut palkkaedut- kaan eivät liene erityisemmin houkutelleet ammattiin.
Suomen väkiluku kasvoi vuodesta 1751 vuoteen 1772 430.000:sta 578.000:een. Yli 15-vuotiaitten miespuolisten rahvaan lasten ja palkollisten - potentiaalisten varamiesten - lukumäärä kasvoi samana aikana neljänneksellä. Tämä seikka ja toisaalta taloudellisesti hyvät ajat mahdollistivat sen, että Kustaa III saattoi toteuttaa varamieslaitoksen uudelleen aikaisempaa vakinaisemmin. Kun talvella 1772-73 koettiin selvä sodanuhka, Kustaa III kehotti jokaista ruotua ja ratsutilaa hankkimaan itselleen varamiehen. Järjestelmän oli tarkoitus perustua vapaaehtoisuuteen, ja miesten hankki- mista perusteltiin vetoamalla talollisten omaan etuun ja turvallisuuteen. Kruunu korosti myös varamieslaitoksen taloudellista hyötyä taloille: varamieslaitoksen toimiessa uutta miehistöä ei olisi pakko hankkia kovassa kiireessä ja maksaa tarjokkaille suuria pestirahoja.
Kun täydellisen kaksinnuksen hankkiminen armeijalle havait- tiin ylivoimaiseksi, varamiesjoukkojen määrävahvuus vähennettiin puoleen entisestä vuonna 1776. Kahden ratsu- tilan tai ruodun piti pestata tästä lähtien yksi vähintään 16 ja enintään 30 vuoden ikäinen varamies.
Varamiehistöstä muodostettiin jo rauhan aikana erillisiä yksikköjä, jotka organisoitiin ja harjoitettiin samalla tavalla kuin varsinaiset ruotujakoiset joukot. Varamieslaitoksen vapaaehtoisuuteen perustunut luonne hävisi ja sen merkitys nimenomaan sodanaikaisena täydennyskanavana unohtui. Jo Kustaa III:n sodassa 1788-90 varamiesjoukkoja käytettiin erillisiin tehtäviin, ja miehistö oli pidettävä täysilukuisena myös varamiesyksiköissä.
Kaikista Suomen varamiesruoduista oli Suomen sodan alkaessa täytettyinä 97 %. Vaikka torpparilaitoksen kasvuvaihe osui yhteen Kustaa III:n varamieslaitoksen toteuttamisen kanssa, lisääntyi tilaton väestö siksi paljon, että myös varamiehiksi riitti jatkuvasti halukkaita. Tähän vaikutti osaltaan suhteellisen pitkä rauhanaika ja varamiehille annetut taloudelliset edut.
Lukumäärät
Rauhanaikana ruotuarmeija asui ja eli siviiliväestön joukos- sa samaan tapaan kuin sekin. Tästä herää kysymys, oliko armeijan henkilöstö vain häviävä joukko erikoislaatuisen ammatin harjoittajia vai näkyikö sen osuus jo lukumääräi- sesti jokapäiväisessä elämässä? Suomen ruotujakoisen maa-armeijan miehistön määrävahvuus ennen Suomen sotaa 1808-09 oli:
Jalkaväki
64 komppaniaa 8 199 miestä
varamiehistö 3 675
Ratsuväki
10 komppaniaa 750
varamiehistö 375
Yhteensä 12 999 miestä
Miehistön vakansseista oli täyttämättä tavallisesti vain muutama prosentti, joten määrävahvuus kuvaa varsin hyvin myös miehistön todellista lukumäärää. Upseereita oli viroissa vuonna 1808 217 ja aliupseereita 326.
Suomen virkamiehistöstä sai palkkansa sotilashallinnosta vuonna 1775 35 % ja vuonna 1800 37 %. Sotalaitos oli nimenomaan aatelin ominta ympäristöä, sillä aatelisista viranhaltijoista oli armeijassa koko 1700-luvun ajan yli 90 %. Kaikista täysi-ikäisistä aatelismiehistä noin puolella oli upseerin- ja viidenneksellä aliupseerinvirka, joten kaksi kolmasosaa yhteiskunnan ylimmästä säädystä toimi sotalaitoksen parissa.
Kun lasketaan väestön jakautuma perheen päämiehen elinkeinon mukaan, sotalaitoksesta toimeentulonsa saavien osuus oli jatkuvasti suurin maatalousväestön jälkeen. Sotilasperheisiin kuuluvien osuus koko kansasta oli vuonna 1754 noin 10 % mutta se pieneni muun väestön jatkuvan kasvun vuoksi tämän jälkeen ja oli vuonna 1805 enää noin 7 %. Alueellisesti sotaväkiperheiden osuus vaihteli viimeksi mainittuna ajankohtana Etelä-Suomen 9-10 %:sta Itä- ja Pohjois-Suomen 3-4 %:iin. Jo näiden lukujen perusteella voi sanoa sotalaitoksen näkyneen myös siviilimaailmassa, ja tämän tekee vielä selvemmäksi se, että sotaväki ei ollut keskittynyt joillekin paikkakunnille: ruotumiesten torppia oli joka kylässä ja siellä täällä pitkin pitäjiä oli upseerien ja aliupseerien virkataloja.