Marraskuun lopulla 1830 puhkesi Puolassa kapina. Suomen korkeimman hallinnon toiminnalle Puolan kapinan luomassa valtakunnallisessa kriisitilanteessa antoi leimaa korostettu lojaalisuus ja pyrkimys huolellisesti noudattaa kaikkia Pietarista tulleita turvallisuusohjeita. Pelkoa ja epävar- muutta synnytti suomalaisen byrokratian piirissä se, että Nikolai I suhtautui kiihkeästi puolalaisiin kapinallisiin. Kapina päättyi syyskuussa 1831 Varsovan valloitukseen ja puolalaisten joukkojen antautumiseen.
Valtiosihteeri Rehbibder oli heti Puolan kapinan alkuvai- heessa ilmaissut pelkäävänsä, että kapinan kukistamisen jälkivaikutukset tulisivat jollakin tavalla vaarantamaan myös Suomen valtiollista asemaa. Hän oli Pietarista joulukuussa 1830 kirjoittanut C.J. Walleenille Helsinkiin: "Puolalaiset ovat ryhtyneet mielipuolen tekoon. Ellei aivan odottamatonta tapahdu, he ovat menettäneet oman asiansa ja myös meidän asiamme, vaikka olemme viattomia."
Puolan kapinasta on hyvin vähän mainintoja korkeimman hallinnon virkamiesten, sekä Helsingissä senaatissa että Pietarissa Suomen asiain komiteassa toimivien välisessä kirjeenvaihdossa. Joitakin viittauksia on vain Venäjän sotilaallisiin toimenpiteisiin puolalaisia vastaan; lisäksi pidettiin selviönä kapinallisten häviötä. Mitään kysymystä ei kuitenkaan esim. herätetty Venäjän omaksumien kovien menettelytapojen tarkoituksenmukaisuudesta. Puolaa koskevan aiheen vähäinen käsittely viitannee aiheen korostettuun arkaluontoisuuteen. Epäluuloja saattoi helposti päästä liikkeelle ja salaisia tiedottajia pelättiin. Jäljelle jäi vaaraton vaihtoehto, keskustelu luotettavien ystävien kanssa.
Puolan kapinan kukistaminen oli vuoden 1831 alusta lähtien yhdeksän kuukauden ajan keskeinen ja hyvin näkyvä uutisaihe Suomen lehdistössä Helsingfors Tidningarista Oulun Wiikko-Sanomiin. Virallisen version mukaan oli kysymyksessä keisaria vastaan kohdistettu inhottava rikos, mielettömien roskajoukkojen aikaansaama kapina ja väärä- mielinen yritys saada rauhaa ja järjestystä valtakunnassa häirityksi.
Heti Puolan kapinan puhjettua oli Suomi korkeimman hallinnon määräyksestä eristetty ulkomaisista yhteyksistä. Postinkulku Ruotsin ja Suomen välillä oli täysin poikki pitkän aikaa vuoden 1831 alkukuukausina. Kriisitapahtumista kiinnostuneet joutuivat toteamaan, että Puolan kapinasta oli käytössä vain virallisia venäläisiä tiedotuksia, joiden sisältöä ei voinut verrata Ruotsin lehtien uutisainekseen. Viran- omaisten menettely oli täysin toisenlaista kuin heinäkuun vallankumouksen aikana. Mutta tilanne oli myös siinä suhteessa toisenlainen, että Tukholmassa intoiltiin Puolan asian puolesta, ja lisäksi arkkaluontoinen, kun keisaria ei säästetty Ruotsin lehtien arvostelussa.
Postiyhteys pääsi sittemmin toimimaan Ruotsista Suomeen, mutta sensuuri tarkasti huolellisesti maahan tulevat ruotsinmaalaiset lehdet. Näistä takavarikoitiin eniten uuden liberaalisen Aftonbladetin sekä Stockholms Postenin, Dagligt Allehandan, Journalenin ja Conversationsbladetin numeroita. Ulkomaisten lehtien takavarikoitujen numeroiden määrä nousi vuoden 1831 aikana yli 1000:n; ruotsinmaalaiset lehdet muodostivat siitä enimmän osan. Tällainen aktiivisuus kuvaa Suomen sensuuriviranomaisten pelonomaista valppautta.
Sensuuriviranomaiset tarkkailivat lisäksi myös saksalaisia lehtiä, joita oli tilattu pieni määrä Suomeen. Erityisesti Hamburger Correspondent ja Hamburger Börsen-Halle olivat viranomaisten tarkkailun kohteina, sillä niistä saattoi löytyä esim. silminnäkijöiden kuvauksia Puolassa käydyistä taisteluista sekä puolalaisten pakolaisten dramaattisia haastatteluja ja kertomuksia Venäjän armeijan toiminnasta.
Vain pieni osa suomalaisesta yhteiskunnasta oli seurannut Manner-Euroopan kumoustapahtumia ja kapinoita, toiset uteliaina, toiset huolestuneina. Kaikki tämä vahvisti kokonaisvaikutelmaa, että suomalainen yhteiskunta oli kaukana politisoitumisvaiheesta.
(Juhani Paasivirta, Suomi ja Eurooppa 1808-1917)