Oma Maa
Vallan autaus se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä,
mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
lasna ma kuuntelin kuin sampo ja kantele soi;
siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,
poijat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon tult' oli taivahat täynnä,
kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.
Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinoiset muistoin,
sinne mun kultani jäi, sinne mun ystäväin myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,
kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa.
Samuel Gustaf Bergh
(julkaistu myös Oulun Wiikko-Sanomissa 1834)