Vuoden 1742 kyläjärjestysohje
Suuren Pohjan sodan jälkeen Ruotsin maatalouspolitiikka oli joutunut merkittävään käännekohtaan, kun Uudenkaupungin rauhassa oli menetetty valtakunnan vilja-aitta, itämeren maakunnat. Kun melkoisessa osassa Suomea vljantuotanto oli sodan hävitysten johdosta vähentynyt ja kun 1730-luvulla useat katovuodet vielä lisäsivät viljan puutetta, vaativat uudet olot valtiovallan ryhtymään maatalouden tilan parantamiseen. Vuoden 1742 kyläjärjestysohje liittyi osana niihin maanviljelyksen uudistamispyrkimyksiin, joita erityisesti vuodesta 1740 alettiin toteuttaa. Samalla kyläjärjestysohje täytti osaltaan niitä aukkoja, joita vuoden 1734 yleinen laki jätti määritellessään puutteellisesti kyläyhteisöjen oikeudellisen aseman.
Vuoden 1742 kyläjärjestysohjeessa oli kaikkiaan 37 pykälää. Näistä 9 käsitteli oltermannilaitoksen organisaatiota, ja loput 28 erilaista kyläyhteisön taloudenpitoon liittyvää yhteistoimintaa. Aitojen ja veräjien rakentamisesta ja kunnossapidosta oli kolme säädöstä, kun taas ojien kaivamisesta ja veden juoksutuksesta selvittiin kahdella pykälällä. Erityistä huomiota kiinnitettiin sarkajakoisten peltojen ja yhteisten niittyjen käyttöön, joita koskevia määräyksiä oli yhteensä 14. Yhteismetsän käyttöä sääteli kaksi pykälää, mutta kalavesistä oli ainoastaan yksi säädös. Lisäksi mallikyläjärjestyksessä on määräyksiä paimenen pidosta, sikojen laiduntamisesta ja kylän yhteisestä kaivosta. Kylätien hoidosta annetaan niin ikään ohjeita, samoin kylän paloturvallisuudesta. Tilattoman väen kylään ottamista rajoittaa yksi pykälä.
Vuoden 1742 kyläjärjestysohje muodosti kylähallinnon perustan laajassa osassa valtakuntaa, samalla se siirsi eteläruotsalaisen perinteen maan muiden osien käyttöön. Kyläjärjestysohje korosti vuoden 1734 yleisen lain vastapainoksi kyläyhteisöjen hallinnollista ja oikeudellista merkitystä ja pyrki yhtenäistämään alinta paikallishallinnon tasoa maan eri osissa. Kyläjärjestysohjeen jälkeen valtiovalta ei Ruotsin vallan aikana virallisesti juuri puuttunut kylähallintoon. Ainoana toimenpiteenä oli Kustaa III:n maaherroille 1775 lähettämä kirje, jossa heitä kehotettiin huolehtimaan kylä- järjestyksistä ja niiden uudistamisista ajan tasalle. Kun kaiken tuli tapahtua "asukkaiden vapaasta tahdosta ja ilman minkäänlaista pak- koa" kuninkaallisella kirjeellä ei ollut kovin velvoittavaa merkitystä.
Isonkyrön kyläasetus 1832
Isonkyrön kyläasetuksen suunnitteleminen aloitettiin jo 1820-luvulla, kun pitäjänkokous antoi elokuussa 1829 oman kyläasetuksen laatimisen kirkkoherra Johan reinhold Aejmelauksen sekä muutamien talonpoikien tehtäväksi. Valmistelutyöt kestivät kolmisen vuotta, sillä "Uudistettu Kylän-Asetus Ison-Kyrön Pitäjäsä" hyväksyttiin 8.10.1832. Kihlakunnanoikeus vahvisti asetuksen 25.3.1833, ja seuraavana vuonna se painettiin. Painosmäärä oli 600 kappaletta. Kustannukset kerättiin savuluvun maukaisesti. Kyläsetuksia jaettiin yksi jokaiselle talonpojalle, ja loput talletettiin pitäjänarkkuun myyntiä varten.
Isonkyrön kyläasetuksessa oli pykäliä muodollisesti 36, mutta asiallisesti vain 35. Kihlakunnanoikeus jätti nimittäin vahvistamatta kyläjärjestysohjeesta saadun pykälän, joka koski yhden kyläläisen mahdollisuutta pakottaa naapurinsa uudistuksiin. Kihlakunnanoikeus perusteli pykälän posjättämistä sillä, että ne, jotka tahtoivat saada aikaan sellaisia uudistuksia, joita kyläläiset eivät vapaaehtoisesti suostuneet tekemään, voivat yrittää parannuksia oikeusteitse.
Käräjillä kylä-asetukseen tehtiin myös joitakin vähäisiä muutoksia. Pykälästä, joka velvoitti kyläläiset pitämään kunnossa aitansa, poistettiin sakko vuoden 1802 kuninkaallisen aita-asetuksen perusteella. Samoin muutettiin aitajaon toimittamisen uhkasakko koskemaan yksinomaan oltermannia eikä maanomistajaa. Lisäksi poistettiin sakko aitojen väkivaltaisesta hävittämisestä. Metsien haaskauksesta määrätty sakko ulotettiin ainoastaan kruununtaloihin, koska perintötalojen omistajilla oli täysi oikeus maihinsa.
Puustellintalojen haltijoilta poistettiin sakonuhka, mikäli he jättivät noudattamatta kyläasetusta, eikä kruununvoutia taikka nimismiestä voitu velvoittaa ulosottamaan oltermanninoikeuden langettamia sakkoja, koska heille ei ollut määrätty palkkiota ulosotosta. Kylänoikeuden päätökseen tyytymätön sai valittaa kihlakunnanoikeuteen, ja valitusajaksi määrättiin vähintään kuukausi.
Isonkyrön kyläasetus otettiin virallisesti käyttöön 1833. Käytännössä kyläasetus oli voimassa vuosikymmeniä pitkälti 1900-luvun puolelle. Vielä 1800-luvun lopussa kyläasetus nähtiin niin tärkeänä, että siitä otettiin 1893 uusi painos. Isonkyrön kyläasetuksen vaikutusalueena oli paitsi emäpitäjä myös Ylistaron kappeli, josta 1859 muodostettiin itsenäinen pitäjä.