LURENDREJAREN
Toukokuussa 1833 Helsingfors' Morgonblad tarjosi lukijoil- leen toimittajansa kirjoittaman jatkokertomuksen Lurendre- jaren (Salakuljettaja), mielenkiintoisen kaunokirjallisen aikalaiskuvauksen salakuljetuksesta Suomen vesillä. Tarinan kirjoittaja johdatteli lukijat "retkelle pohjolassa sijaitsevaan autioon merenseutuun, jonka yli lokakuun ilta juuri on vetänyt kylmän ja mustan vaippansa". Tuo merenseutu oli "erään pienen rannikkokaupungin" edustalla, kaupungin joka "oli tunnettu vilkkaasta kaupastaan, vaikka sen maine tässä kohden perustui enemmän perimätietoon kuin todellisuuteen."
"Oli ollut aika jolloin se varusti joukoittain suuria laivoja, jotka osaksi maan omia tuotteita, osaksi ulkomaista rahtia kuljettaen kävivät kaikissa satamissa ja palasivat kotiin raskaassa suolalastissa Välimereltä tai painolastissa jostain läheisemmästä paikasta, sitten kun olivat myynet pitkiä matkoja kuljettamansa hyvän lastin. Näiden laivojen sijasta näki satamassa nyt vilisevän kuunareita ja pieniä prikejä, jotka kevein purjein tekivät kesäretkiään ja usein veivät mukanaan assignaatteja ja luottoa, suurempia summia kuin heidän varsinaisen lastinsa arvo, tuodakseen taas maahan ulkomaan rihkamaa ja helyjä. Kun tätä kauppaa näytettiin voitavan käydä yksityisten voitoksi ja kun se samalla joutui riitaan lakien ja asetusten kanssa, oli luonnollista, että siitä kehittyisi salakuljetusjärjestelmä ja että tämä tulisi yksityis- kohdissaan yhä täydellisemmäksi mitä enemmän se sai osakseen vastustusta ja häirintää ulkoapäin. Niin olivat esteiden myötä keinotkin lisääntyneet ja monikertaistuneet, ja tuo yhä jatkuva laiton elinkeino näytti todistavan, että se tiheistä tappioista huolimatta tuotti kokonaisuudessaan jotain voittoakin harjoittajilleen."
Kirjoittaja kuvaili yksityiskohtaisesti myös niitä menetelmiä, joita salakuljettajat käyttivät tullivalvojien harhauttamiseksi:
"Lain kiertämiseksi ja sen valvojain välttämiseksi käytetyistä tavoista ei ollut suinkaan harvinaisin se, että käytettiin saariston kätköjä varastopaikkoina. Aseistetut pienet purjeveneet, joiden tehtävänä oli rannikon vartioiminen [=tullivartioveneet], pysyttelivät päiväiseen aikaan enimmäkseen satamien seutuvilla, menemättä kovin kauas merelle, ja osa yöstä vietettiin useimmiten maissa, jonkun ahtaan lahden suojassa, jonka rannalla oleva torppa tai talo saattoi tarjota miehistölle turvallisemman suojan ja lämpimämmän levon kuin pursi.
Sen vuoksi kun laiva kiellettyine tavaroineen lähestyi kotiseutua, pysytteli se kaiken päivää ulkona ulapalla; mutta kun ilta pimeni nostettiin kaikki purjeet ja hakeuduttiin rannikkoa kohti. Sitten luovailtiin yökausi sen läheisyydessä ja pidettiin tarkkaa lukua pimeän ajasta, ja silloin saapui tavallisesti joku salakuljettaja, joka, vaihdettuaan merkkejä laivan kanssa, laski sen kupeeseen ja otti vastaan tuolta suuremmalta toveriltaan sen epäilyttävän lastin, joka ei tämän omien laitojen sisässä ollut tarpeeksi turvassa."
Keitä salakuljettajat olivat? Helsingfors' Morgonbladin kertomuksen mukaan he olivat "suurimmaksi osaksi ulkosaariston kallioilla asuvia kalastajia, rohkeaa, yritteliästä ja luotettavaa väkeä, jotka tunsivat meressä joka kiven, tunkivat joka paikkaan ja olivat yhtä uupumattomia piilottamaan ja vartioimaan heille uskottua tavaraa kuin olivat rehellisiä toimittamaan sen takaisin omistajalleen, niin pian kuin aika ja olosuhteet sallivat sen kuljettamisen saariston koloista kauppiaan kaupunkimakasiiniin."
Tehdäkseen tullivalvojien työn mahdollisimman vaikeaksi salakuljettajat hankkivat erityisen matalakulkuisia aluksia, joita tullialusten oli vaikea seurata saariston kätköihin.
Lurendrejaren-kertomuksen salakuljettaja oli 65-vuotias, toimeentulon lisää hakeva rannikon asukas:
"Minulla on kuusi lasta, jotka tarvitsevat leipää; eivät kasva ruista paljaat kalliomme ja tänä syksynä nuotalla saamani muutama tynnyri silakkaa on pian syöty."
Kertoja piirsi salakuljettajasta ankarissa olosuhteissa kamppailevan rehellisen rannikkolaisen kuvan. Vastustajat, tullialuksella liikkuvat tullivalvojat, kuvattiin tavallaan yhtä syyttömiksi osallistujiksi siihen taisteluun, jonka tullilainsää- dännön epärealistinen tiukkuus kohtalonomaisesti synnytti. Maininnan mieluusti lämpimässä pysyvistä tullivartijoista voi tulkita tullilain vartijoihin kohdistetuksi pistoksi, mutta muuten kertomus ei luokitellut osapuolia vuohiin tai lampaisiin, vaikka salakuljettaja nimittikin itseään ja kaltaisiaan "saariston köyhiksi vuohiksi". Valvojien ja valvottujen ankara kamppailu oli välillä kuin peliä, mutta saattoi hetkessä kääntyä totiseksi taisteluksi.
Tuona lokakuun yönä eivät tullivartijat makailleet lämpimissä sängyissään, vaan iskivät keksinsä salakuljettajan kannettoman purjealuksen laitaan. Alus tutkittiin, mutta mitään laitonta ei löytynyt. Tullialuksen päälliköllä ei kuitenkaan ollut mitään harhaluuloja, vaikka salakuljettaja yritti tekeytyä viattomaksi ja väitti tangossa olevaa merkkitulta "tupakkatuleksi", jota pidettiin vain "silmien iloksi".
" 'Tupakkatulta silmiemme iloksi, sinä vanha roisto! huusi luutnantti nauraen; 'on siinä sinulle tupakkatulta, jos se osoittaa tupakkalastissa kotiin tulevalle laivalle, missä sinä olet salakuljettaaksesi tavarat maihin...'"
Tarkastus päätettiin punssilasilliseen:
" 'Anna tuolle vanhalle veitikalle lasi kylmää punssia', sanoi luutnantti syökärilleen, 'ja sitten kaikki selväksi, pojat, irtautumaan. Ja sinä ukkoseni, älä anna minun nähdä sinua merellä silloin, kun et uskalla pysähtyä merkin saatuasi, jos henkesi ja purtesi on sinulle kallis. Sillä tänään annan minä sinulle punssia, mutta huomenna ehkä pyöreän kuulan.' "
Tullialusten tykit, "nikat", olivat salakuljettajalle tuttuja. Hänen niskaansa koristi sirpaleen jättämä arpi, ja vanhimman poikansa hän oli menettänyt aivan vastikään - tullipurresta ammuttu kuula oli upottanut rommilastissa olleen veneen ja pojan. "Ampuvat aika hyvin, ainakin tyynellä säällä", sanoi nyt öisellä retkellä mukana ollut nuorempi poika, jota kuitenkin huoletti "kilpapurjehdus valtion veneen kanssa" vähemmän kuin kyselyt ja etsimiset.
Tullisluuppi meni ja salakuljettaja purjehti odottelemassa, odottelemassa kunnes Fröja-laivalta laskettu soutuvene tavoitti hänet ja toivotti terveisiä Lyypekistä. "Fröja on pukeutunut villaan ja silkkiin", vastasi merimies salakuljettajan kyselyihin laittoman lastin laadusta. Mutta kokenut salakuljettaja tiesi, että tavaran piti olla, paitsi kunnollista, myös kunnolla pakattua:
" 'Jos teillä on verkaa tai huiveja mukananne, niin sanon, että tahdon ennemmin nähdä nälkää niin kuin luotsin lehmä kuin ottaa vastaan ainoatakaan pakkaa, joka ei ole vedenpitä- vässä käärössä; sillä aamuksi saamme myrskyn ja syksyksi sadetta, eikä minulla ole halua joutua edesvastuuseen pilaantuneesta tavarasta.'
'Ja olisimmeko me kenties huvin vuoksi saaneet kolme täyttä päivää kääriä ja sitoa noita kirottuja vaatepakkoja ja vielä päälle päätteeksi rikkoa ja repiä kaikki laivan preseningit!' huudahti merimies."
Yhteysmies mukanaan salakuljettajan vene laski hetkisen kuluttua Fröja-prikin kylkeen. Levottomana odotellut kapteeni otti salakuljettajan sydämellisesti vastaan. Perämies sai käskyn lastata tavarat veneeseen sillä aikaa kun kapteeni ja hänen vieraansa laskeutuivat kajuuttaan. Kylmän punssin sijasta sai salakuljettaja käteensä höyryävän totilasin. Kun toti oli juotu ja toinenkin, alettiin neuvotella kuljetuspalkasta. Se oli tehtävä nyt, tiesi kapteeni kokemuksesta:
" 'Täytyy olla varuillaan teidän kanssanne siinä asiassa ja vaatimuksenne kasvavat kuin laiho siellä maissa. Kun lähdetään matkalle, on se tuskin korttelin korkuinen, kun palataan kotiin, on se jo päätä pidempi.' "
Kolme tynnyriä rukiita ja kolme tynnyriä suolaa oli salakul- jettajan vaatimus ja siihen kapteeni ensin vastaanpantuaan suostui.
Kun tavarat oli saatu lastatuksi ja kätköpaikka sovituksi ei aikaa hukattu. Fröja suuntasi keulansa merelle, josta se saapuisi aikanaan viattomasti satamaan. Salakuljettajan määränpäänä taas oli sisäsaaristo, "jossa oli lukemattomia piilopaikkoja ja jossa ammattitoverit voivat tarjota hänelle apuaan". Tuuli alkoi yltyä, ja vanhus toivoi pääsevänsä sen kiidättämänä turvalliselle vesille.
Juuri kun salakuljettajan alus oli kaartamassa tutun niemen ympäri ilmaantui erään saaren takaa piilostaan "tuo pelätty tullipursi". Se oli lähempänä kuin puolen kanuunankuulan- kantaman päässä ja sulki salmen. Merkkilippu hinattiin kiireesti sen mastoon. Salakuljettaja ei pysähtymismerkistä välittänyt, vaan suuntasi takaisin ulapalle. Tällaisissa tapauksissa määräsi tullialusten ohjesääntö käytettäväksi kanuunoita, mutta "kaikella viileydellä ja varovaisuudella":
"Laukaus suunnataan ensin purjeisiin. Ainoastaan äärimmäisissä hätätapauksissa voi vakavampi menettely tapahtua."
Tullisluupista kajahti laukaus. Kuula putosi veteen muuta- man sylen verran pakenevan aluksen takana. Salakuljettaja oli jo pääsemässä kallioniemen suojaan, kun tullialuksesta ammuttu hauliparvi katkaisi puomipurjetta kannattelevan nuoran. Toinen pojista kiipesi vikkelästi mastoon, toiselle vanhus antoi käskyn ladata hyljepyssy.
Tullialuksessa oli punssipullo lähtenyt kiertämään osuman kunniaksi. Ilo jäi lyhyeksi, sillä poika sai purjeen kiinnitettyä uudelleen.
" 'Piru periköön', huusi luutnantti, 'taas seisoo puomipurje yhtä komeasti kuin ennen. Olisipa se pysynyt vielä muutamia minuutteja epäkunnossa. Mutta minä lyön vetoa, että ammun heidät upoksiin, kun tulemme tyyneen veteen molemmat, tuulen alle kallion suojaan.'
'Olkoon menneeksi, malja höyryävää punssia maissa', virkkoi toinen, 'lataa kuulalla ja koeta!"
Vedonlyönnistä huolimatta kirjoittaja ei kuvannut tullipurren luutnanttia kylmäksi murhamieheksi. Takaa-ajettavaa alusta katsellessaan hän lausui:
" 'Minua säälittävät nuo piruparat, joita me ajamme takaa kuin villipetoja rannasta rantaan, salmesta salmeen; ovathan hekin sentään ihmisiä ja uskaltavat henkensä ja verensä ja kärsivät kylmää ja kosteaa hankkiakseen palan kovaa leipää itselleen ja perheelleen."
Mutta nuo mietteet eivät saaneet luutnanttia pois nikka-kanuunan äärestä. Sytytin kädessään hän odotti sopivaa hetkeä, mutta kun se koitti kajahtikin salakuljettajan hyljepyssy ja siitä lähtenyt luoti lävisti luutnantin otsan. Pakeneva alus sai hämmingissä etumatkaa, mutta kohta sen tielle ilmestyi niemen kätköistä toinen tullialus, joka sulki tien. Nyt vanhus päätti ottaa riskin ja käänsi aluksen ahdistavien tullisluuppien välistä jyrkästi kuohuvaa ja karikkoista rantaa kohti. "Siunaa sielusi", sanoi apupoika toiselle. Aallot nostivat aluksen korkealle:
"Sen alla aukeni musta nielu ikäänkuin vastaanottaakseen saalista, jonka kallioiden jättiläishampaat olivat muser- taneet. Nyt syöksyi pursi alas korkeudestaan. Kova töytäisy ja pitkä raapaisu laitaan pysähdyttivät sen vauhdin ja ilmaisivat vaaran. Vaahdon peittämä jalo alus vapisi vihaisen luonnonvoiman käsissä kuin ammuttu kauris ja runsas vesisuihku purskahti sisään halkeamasta sen kokassa. Sitten vavahteleva purje pullistui taas, taitava ja salaman- nopea liike sai väistetyksi lähimmän kallion kulman, pieni raapaisu vielä, ja seuraavan aallon päällä, joka tulvahti aluksen alle, nousi se taas voittoisana ylös, karikko perän takana ja kurssi turvallisesti suunnattuna syvän, tyynen salmen suuta kohti."
Näin päättyi kertomus, jonka laatinut Morgonbladetin toimittaja liikkui tutuissa maisemissa. Hänen isänsä oli merikapteeni Pietarsaaresta ja äitinsä saman kaupungin tunnettua kauppiassukua. Kirjoittaja oli käynyt koulunsa Pohjanlahden rannikkokaupungeissa: Pietarsaaressa, Oulussa ja Vaasassa. Lupaavan tuntuisen kynäilijän nimi oli Johan Ludvig Runeberg.
(Sakari Heikkinen, Suomeen ja maailmalle)