Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä
1 Kirja, Helsingissä 1840
Alkulause
Hamasta ylimuistoisista ajoista ovat kaikki kansat maailmassa rakastaneet soittoa, laulua ja runoelmata. Soitto ja laulu ihmisellä ovat ikäskun toinen, pyhempi kieli, jolla itsellensä tai muille haastelee erinäisiä halujansa ja mielensä vaikutuksia; jolla paremmin, kun tällä tavallisella jokapäiväisellä kielellä, ilmottaa ilonsa ja riemunsa, surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa, leponsa, rauhansa ja muun olentonsa. Ajatukset itsestänsä semmoisissa tiloissa olisivat sulinta soittoa ja kauniinta laulua, jos taittaisiin havata ja pysyvään muotoon kuvata. Mutta tämä kuvaanta ei taida tapahtua, paitsi äänen ja sanan kautta, puuttuvaisesti, niinkun kaikenlainen muuki kuvaus maailmassa. Kotikielellä huokiasti kerromma joka asian paikallensa, mutta vierailla, vähemmin tutuilla kielillä puutumma usein sanoja tavottelemaan ja asia jääpi kertomatta. Niin on äänen ja sananki laita mielen ja ajatusten asioita kertoessa; usein puuttuvat kesken, eivätka saa ilmotetuksi, ei kaikkia osotetuksi, mitä tahtoisivat. Mutta parempaa ja täydellisempää kuvausmuotoa ei saadessa täytyy mielen ja ajatusten tyytyä ääneen ja sanaan, taivutellen niitä mahdollisuutta myöten milloin soitoksi ja lauluksi, milloin muuksi kerrontalaaduksi.
Jos joku kysyisi soiton ja laulun syntyaikaa, niin emme taitaisi juuri erehtyä, jos vastaisimma niiden synnyn ei paljo myöhäsemmän koko ihmissuvun syntyaikoja olevan. Sillä jo ensimäisillä ihmisillä oli samoja syitä, kun meilläki, soittoon ja lauluun. Ensimäinen laulu kuitenki mahtoi paremmin
olla jotakin äänellistä hyminätä, kun sanallista laulantoa. Lapsi ennen puhumaan tottumistansa kokee sanattomalla äänellä mielensä ilmottaa, ja ensimäistä laulua pidämmä, ei täysikasvaneena, vaan lapsena, syntyneen. Tästä lapsuudes- tansa kasvoi se vähitellen suuremmaksi ja synnytti aikaa
voittain usiampia perillisiä - erillisiä laulu- eli runolaatuja. Semmoisia erityisiä runolaatuja ovat lauluruno, loihturuno, virsiruno, kertomaruno ja osotelmaruno.
Lauluruno kuvailee ihmisen erinäistä mielenlaatua ja kaikkinaisia kohtaavia ajatuksia moninaisissa tiloissa. Loihturunolla on työnä tulleitten pahojen poistaminen tahi peljättyjen vastaaminen. Virsiruno kertoo jostakin varsi- naisesta taikka muuten ajatellusta tapahtumasta, useinki jollakin sivutarkotuksella, ei paljaan kerrottavan asian vuoksi. Kertomaruno samate kertoo joistakuista nykyisem- mistä tahi kaukaisemmista asioista, mutta ei yhdestä eikä kahdesta, vaan usiammista toinen toistansa seuraavista.
Osotelmaruno asettelee kaksi tai usiampia jostakin haas- taviksi taikka jotakin toimittaviksi keskenänsä.
Näistä runolaaduista pidämmä laulurunon olevan sekä vanhimman, että muuten yhteisimmän. Myöhäisemmäksi arvaamma loihturunoa, sitäkin myöhäisemmäksi virsi- ja kertomarunoja, osotelmarunoa kaikkia nuoremmaksi. Suomen kansa jo vanhuudesta on harjotellut itsiänsä kaikissa näissä runolaaduissa, mutta sitä ei taida yhteisesti kaikista kansoista sanoa. Usiammalla ei ole loihtu- ja osotelma- runoja, emmekä tiedä virsi- ja kertomarunoja, mitä mainita
kehtaisi, kaikilla löytyvän. Kauniimmat kertomarunonsa ovat Kreikalaisilla ja samate ylistetään heidän laulujansaki kauniiksi. Mutta selviä, virsihin sekaumattomia lauluja, epäilen jos tavataan missään kansassa enempi kun Suomessa, ja epäilemättäki jäävät loihturunoissa kaikki muut tutut kansat Suomalaisista jälelle.
Että tässä edellä olemma vertailleet kansan, ei oppineitten teelmiä runoja, sen lukija helposti muistuttamattaki havaitsee. Jos oppineitten teelmiä arvaisimma, niin siinä Suomen runosto jäisi loitos jälelle monesta muusta kansasta, niinkun jääki. Joka jälkeäminen ei kuitenkaan paljo huoletuta
meitä, koska kansantekoisissa runoissaan on pian ensimäisiä. Kummallaki, niin kansan, kun oppineitten runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo, emmekä taida vastustella. Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan. Kansanrunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne siemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. Mutta kun mieli, ajatukset ja mielen- vaikutukset kaikkina aikoina ja kaikilla ihmisillä enimmiten ovat yhtä laatua, niin runotki, jotka niistä syntyvät, eivät ole yhden eikä kahden erityinen omaisuus, vaan yhteisiä koko kansalle. Samassa kun niitä sanottaisi jonkun erityisen tekemiksi, kadottaisivat kansanrunollisen arvonsa. - Tämän saamma liiatenki laulurunoista sanoa, jotka yli kaikkien
muiden runojen juuri ovat mielen äänellisiä kuvauksia, ajatusten sanallisia muodostumisia. Pilvet taivaalla kulkevat tietänsä, eivätkä jätä kun varjonsa maalle. Samate ihmisen mieli ja ajatukset: ne liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa ajellen, vaan lähimmäinen siinä tilassa heistä ei tiedä suuresti mitänä. Mutta pilvet viimein kasvavat ja puhkeavat sateeksi; samalla lailla paisuvat mieli ja ajatukset aikansa, puhkeavat sanoiksi ja lähtevät siinä muodossa toistenki havattavaksi. Taikka kerran vertauksille ruvettuamme joko
sopivammasti vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja erinäiset mielenvaikutukset tuuleksi. Tuuli tyvenästä rannasta alkain ensin siittää pienet väreet, kasvattaa väreistä laineet, kohottaa laineista suuret,
ulommaksi havattavat kuohupäät aallot. Samalla tavalla erinäiset vaikutukset ensin liikuttavat tyvenän mielen ja sitä jonkun ajan liikuteltuansa pakottavat viimein äänellä itsensä ilmottamaan. Olkoon siinä sikseen kansanrunoin synnystä ja ilmaumisesta.
Oppineitten runot siinä kohta erotaksen kansanrunoista, etteivät ole ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijää ei pakoteta sydämensä kyllyydeltä runoile- maan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi vesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Lapset usein kuuntelevat mielusammin kuvakäkeä, joka seinäkelloissa tiimat huhuvi, kun elävätä
metsäkäkeä; pitävät suoran kaivosojan kauniimpana, kun sinne tänne mutkistelevan luonnon puron; asuskelevat ennemmin istutetussa puistossa, kun luontaisessa metsässä - moni kiittää kaivovettänsä kaikkia hetetvesiä paremmaksi. - Oppineitten runoelmissa pilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan
ensinnä tehdään pilvi, jonka sitte annetaan sataa, se on: oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee mielensä ja sydämensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoella. Se työ hänelle miten luonnistuu, sitä myöten saapikin välistä somempia, kauniimpia, välistä sopimattomampia, kehnompia runolaitoksia. Vielä on seki oppineille haitaksi, että kun nuoruudesta alkain harjottavat itsiänsä moninaisten ainetten tutkinnoissa, usein unehuttavat ne, jotka lapsuu- desta oikein tunsivat, eivätkä aina opi uusia täydellisesti, vaan puuttuvaisesti tuntemaan. Niin itsen kielenki kanssa.
Sen elävä luonnollisuus tahtoo kirjalliaseksi kankeudeksi muuttua; se ei taivu ajatusten ja mielen mukaan senkään vertaa, minkä kieli niitä tavallisesti voipi seurata. Sitte semmoisina oppineet kuitenki moninaisuutta rakastavaiset milloin ottavat runoillaksensa aineita, jotka ilman olisivat
paremmat, kulloin teeskentelevät mielenvaikutuksia ja ilmisaattavat ajatuksia, jotka myös olisivat paremmat ilman ihmisluonnossa löytymättä.
Tätä emme nyt kuitenkaan sano ylehensä kaikista oppineitten runoista. Tosin löytyy niidenki seassaa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaan tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat ne muotonsa moninaisuu- della kansanrunot, niinkun istutettu puutarha voittaa puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on suurempi.
Mikä siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimmästi tekorunoista erotaksen? - Se on luonto ja teeskentelemättö- myys; sula mielen ilmotus ilman mitään salaamatta, mitään ulkoa lisäämättä. Tämän luonnollisuutensa ja yksinker- taisuutensa tähden on myös oppineiltaki kansanruno kaikkina aikoina arvossa pidetty. Kreikalaiset, vanhaan aikaan kaikista sivistyneimmät, kokosivat suurella huolella kansanrunonsa yhteen, ja nykyaikoina ovat pian kaikki sivistyneet kansat samalla huolella ja rakkaudella niitä kohdelleet. Niin rajamaassammeki Ruotsissa, jossa vielä esivaltaki äskettäin on käskenyt alhaisemmissa kouluissa niitä lukea. Varahinen ei siis taida ollakaan Suomen
runojen ja laulujen unohduksen tieltä korjaaminen. Jopa ei varahinen, vaan valitettavasti kylläki myöhäinen. Monta niistä kauniimmista on jo iäksi päiväksi kadonnut ja monta näihin aikoihin säilynyttä katoaa päivä päivältä, vuosi vuodelta, polvi polvelta, entisten jälkeen, jos niitä ei kohta ja
täydellä toimella sitä ennen korjata. Enimmän osan tästä kouksesta olemma vanhoilta vaimoihmisiltä saaneet ja he ovat aina lauluinsa lomaan, uusia muistutellessansa, sanoneet: "kun olisitta tulleet minun tyttöaikoinani, ka
silloin niitä olisi keräytynyt; silloin niitä lauleltiin paljoki vaan
unohtuneet ovat jo muistosta, kun nuori kansa niitä ei enää laula, muita omia renkutuksiansa parempana pitäen".
Se on Suomen Karjalassa, jossa näitä lauluja nykyaikoina enimmästi lauletaan...
Elias Lönnrot