Pitkällisten pyyntöjen ja anelujen jälkeen pääsin lopulta käymään teatterissa. Kellon lyötyä 6 kokoonnuimme kaikki eteiseen (näytännön piti alkaa puolta tuntia myöhemmin) ja isä tuli katsomaan, että lapset puettiin kunnollisesti jotteivat vilustuisi. Meidät peiteltiin suureen kuomurekeen. Lähdettiin liikkeelle, ja palvelija hyppäsi takapukille valaisten lyhdyllä pimeätä tietämme, Bulevardia, jonka varrella vain jokunen savuttunut öljylamppu siellä täällä heikosti kiilteli. Oli pureva pakkanen, reen ikkunat olivat jäässä, ja lumi narisi jalasten alla. Vihdoin olimme perillä.
Paikkamme olivat eräässä keskimmäisistä aitioista. Palvelija levitti ensin maton tai vällyt lattialle estämään vetoa. Sitten me istuuduimme, äiti ketunnahkatakissaan, jossa oli suuri turkiskaulus, minä vahvasti vaatetettuna ja lakki päässä. Oli niin kylmää, että hengitys näkyi ilmassa valkoisena höyrynä, melkein yhtä kylmää kuin ulkonakin.
Sinä iltana esitettiin Auberin Fenella. Saman oopperan Porticin mykän nimisenä oli sensuuri kieltänyt Pietarissa, mutta täällä se voitiin esittää muutetulla nimellään. Samoin Wilhelm Tell esitettiin täällä Kaarle Rohkean nimellä. Komea Hornicke näytteli Masanielloa, yksi kauniista Reithmeyrin sisaruksista oli saanut esittääkseen Fenellan pelkkään mimiikkaan perustuvan osan, ja herra Reithmeyer oli Pietro.
Ensimmäinen näytös päättyi, ja esirippu laski. Äiti otti esille pussillisen omenoita, rusinoita ja kotona paahdettuja manteleita, joita me natustelimme koko väliajan. Siihen aikaan ei teatterissa vielä ollut saatavissa minkäänlaisia virvokkeita ja hikoilin paksuissa vaatteissani aika lailla.
Teatterissa oli paljon katseltavaa. Suuri kattokruunu, jossa oli kaksitoista öljylamppua ja alla teräslankaverkko särkyvien lampunlasien varalta, vedettiin ylös, ja se katosi katossa olevaan aukkoon. Paikaltamme saattoi nähdä, kuinka kaksi miestä ullakolla leikkasi lamppujen sydämet ja kuinka he puhdistivat savuttuneet lasit sekä panivat särkyneiden tilalle uudet. Kaksi muuta miestä puhdisti ramppivalot, kahden puolen kuiskaajan koppia sijoitetut kuusi öljylamppua.
Jonkin ajan kuluttua esirippu taas nousi ja oopperaesitys jatkui. Kiinnostukseni lisääntyi näytös näytökseltä. Päästiin sitten viimeiseen näytökseen. Taustalla oli Vesuvius, vahinko vain, että se puoliksi peittyi kahden vuoren juurella kasvavan ruusupensaan taakse. Oli yö ja kuutamo. Lampunsydämet oli kierretty niin alas, että näyttämöllä oli suorastaan pimeää. Kuu, himmeäksi hiottu lampunkupu, jonka sisällä paloi kynttilä ja jota ullakolta käsin liikuteltiin teräslangan varassa hitaasti edestakaisin, keinahteli kuin hidas heiluri. Mutta sillä hetkellä minulla ei ollut aikaa kiinnittää huomiota näinkään omituiseen luonnonilmiöön.
Viimeisen näytöksen suuressa mielipuolisuuskohtauksessa Hornicke-Masaniello huitoi käsillään ja jaloillaan ja hoiperteli sinne tänne aivan kuin juopunut mies, jollaisen olin pari päivää aikaisemmin nähnyt pihamaallamme. Luulin näyttelijän väliajalla juoneen itsensä humalaan. En voinut hillitä itseäni, vaan kiljaisin: "Herra Jumala katsokaa häntä-hän on varmasti juonut itsensä humalaan tai tullut hulluksi!"
Ympärilläni olevat ihmiset alkoivat nauraa, ja jotkut huusivat "hiljaa, hiljaa!" Äiti sai nopeasti kätensä minun varomattoman suuni eteen ja olisi epäilemättä vienyt minut ulos, ellei ooppera samassa olisi loppunut. Kävi nimittäin niin, että rautapeltisen ukkosen jylistessä ja kärpäsruuti- salamoiden sinkoillessa Vesuvius yhtäkkiä halkesi kahtia ylhäältä alas asti, halkeama tuli veripunaiseksi ja sen päässä oleva pieni ilotulituslaite kipinöi. Pelästyin tuota tulta- suitsevaa vuorta ja olin vähällä kirkaista jälleen, mutta onneksi hillitsin itseni. Samalla esirippu laski ja esitys päättyi.
Kun sitten paljon myöhemmin sain nähdä todellisen Vesuviuksen, se ei tehnyt minuun lähestulkoonkaan yhtä voimakasta vaikutusta. Niin suuri on mielikuvituksen voima.
Kotimatkalla reessä sain ankarat nuhteet sopimattomasta käyttäytymisestäni, ja niin kävikin, että tämä ensimmäinen teatterikäyntini jäi pitkäksi aikaa ainoaksi.
----
Teatteri oli rakennettu puusta Engelin piirustusten mukaan ja vihitty tarkoitukseensa vuonna 1827. Teatteri oli siihen aikaan Helsingin ainoa teatteritalo, ja kun sitä rakennet- taessa oli otettu huomioon kaupungin asukasluku, oli yleisöä, jos esitys oli loppuunmyyty, noin 450 henkeä. Teatterin sisustus oli silloisiin oloihin nähden tarpeeksi hieno. Teatterissa oli kaksi aitioparvea, jotka samoin kuin itse salikin oli tapetoitu valkoisella paperilla, johon oli maalattu harmaita koristekuvioita. Permannon istuimina olivat kovat penkit, joiden selkänojiin oli kiinnitetty suurikokoiset numerot. Samanlaisia olivat aitioidenkin istuimet. Ei näkynyt jälkeäkään kultauksista, sametista, pehmustuksista tai mukavista tuoleista. Myöskään mitään lämmityslaitetta ei ollut.
Kulissit olivat nekin yksinkertaisia. Metsä, jossa kasvoi palmuja, koivuja, kuusia ja joitakin outoja puita, joissa oli punaisia ja sinisiä kukkia samoissa oksissa; palatsin sali, jonka kattoa kannattivat vihreät pilarit; pari muuta huonetta ja kaupunkikuva - siinä teatterin kaikki kulissit, ja niitä saatiin katsella yhä uudelleen. Pari sohvaa ja pöytää sekä neljä tuolia kuului irtaimistoon, joka sai kelvata yhtä hyvin kuninkaan linnaan kuin yksinkertaiseen mökkiinkin.
Samoin oli puvustonkin laita. Historialliseen todenmu- kaisuuteen ei kiinnitetty mitään huomiota, eikä parin sadan vuoden aikavirhe häirinnyt ketään. Pukujen tuli olla vain koreita ja välkkyviä. Kuninkaan päähän pantiin aina pape- rinen kultakruunu, ja kuningattarella oli pitkä kultanauhoin koristeltu samettilaahustin. Mallit oli luultavasti saatu pelikorteista.
(Anders Ramsay, Muistoja lapsen ja hopeahapsen)