Säästöpankkitoiminnan arkipäivää 1840-luvun alkuun
Säästöpankkien menestyksekkään toiminnan käynnistämisen välttämättömänä edellytyksenä oli luottamuksellisten suhteiden luominen pankin ja asiakkaan välille. Erityisen tärkeä merkitys luottamuksellisella suhteella oli kahden tienraivaajapankin alkuvaiheissa, sillä valtaosa asiakaskunnasta ei ollut aikaisemmin ollut missään tekemisissä pankkitallettamisen kanssa. Pankkien oli kyettävä ylittämään ennakkoluulojen ja tietämättömyyden synnyttämä korkea kynnys. Luottamuksen saavuttamiseksi pankkien säännöissä annettiin tarkat rajat anto- ja ottolainaustoiminnalle sekä korostettiin pankkitoiminnan ehdotonta varmuutta. Tallettajille tehtiin alusta lähtien selväksi se, että pankkitalletus on kaikissa oloissa täysin turvallinen sijoitus ja ettei pankki tule tuottamaan tallettajalle epämiellyttävää yllätystä.
Yksityiskohtaisen tarkka säätely helpotti myös johdon asemaa tilanteessa, jossa säästöpankkitoiminnan muodot eivät vielä olleet vakiintuneet. Säännöt vastasivatkin luonteeltaan myöhemmin käyttöön otettuja erillisiä työjärjestyksiä. Pankkien valvonta ja hoito arkipäivän rutiineita myöten kuului isäntien eli perustajien valitsemalle hallitukselle, jonka koko vaihteli 12 - 15 jäsenen välillä. Hallituksen jäsenet toimivat luottamusmiespohjalla saamatta taloudellista etua toiminnastaan. Avukseen hallitus sai ottaa kirjanpitäjän ja vahtimestarin, jotka olivat ensimmäiset palkatut säästöpankkilaiset. Pankin johtajana voitiin pitää hallituksen valitsemaa puheenjohtajaa, jonka johdolla hallitus vähintään kerran kuukaudessa kokoontui. Usein kokoonnuttiin puheenjohtajan kotona iltaisin töiden päätyttyä. Kaksi hallituksen jäsentä kerrallaan vastasi aina kuukauden ajan pankin toiminnasta eli otti vastaan talletukset ja myönsi hallituksen päätöksen mukaiset luotot.
Ensimmäisten pankkien voimavarat olivat vaatimattomat ja tämä sekä vapaaehtoinen, palkaton työ asettivat rajoituksia pankkien toiminnalle. Lisärajoituksia aiheutti se, että asiakaskuntaa - työläiset ja palvelijat - oli palveltava näiden varsinaisen työajan ulkopuolella. Työpäivä kesti yleensä aamuviidestä iltakahdeksaan. Tosin päivällä oli useimmiten 2 - 3 tunnin tauko. Pankit voitiin näin ollen pitää auki ainoastaan kerran viikossa lauantai-iltaisin; kesäaikaan klo 19 - 21 ja talviaikaan 18 - 20. Kirkon ote oli vielä niin vahva, ettei yleistä vapaapäivää sunnuntaita edes voitu harkita pankkipäiväksi, jolloin ainoaksi mahdollisuudeksi jäi lauantai- ilta. Vaatimaton toiminta ei puolestaan asettanut juurikaan vaatimuksia toimitiloille, vaan tilaksi riitti aluksi pelkkä käyttöoikeus yhteen huoneeseen, jossa pankin ainoa todellinen investointi - kassakirstu - voitiin säilyttää. Tosin sekin saatiin Helsingissä Ritarihuoneelta lainaksi ja vasta vuonna 1838 jouduttiin hankkimaan oma kassakirstu; onneksi tarjolla oli käytetty.
Pankkitoiminnassa tarvittava ammattitaito perustui siihen kokemukseen pankkiasioista, jonka hallituksen jäsenet olivat saaneet päätyössään. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että turvauduttiin lähinnä valtionhallinossa hankittuun kokemukseen. Sekä hallituksen puheenjohtajat että varapuheenjohtajat olivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta virkamiesluokasta. Poikkeus oli John Julinin veli Eric Julin. Sama pätee hallituksen sihteereinä toimineisiin asiamiehiin, kirjanpitäjiin ja jopa vahtimestareihin asti. Vaikka hallituksissa olikin mukana moninaisiin finanssioperaatioihin tottuneita suurkauppiaita, he näyttävät säästöpankeissa pysyttäytyneen sivuosassa.
Eniten erityisosaamista edellytti pankin kirjanpidon hoito. Siinä turvauduttiin keskus- ja lääninhallinnon kirjanpidon ammattilaisiin. Tämän seurauksena pankit ottivat käyttöön valtion tilinpidossa käytetyn yhdenkertaisen kameraalisen kirjapitotavan, jossa saatavat merkittiin kredit- puolelle ja vastattavat debet-puolelle mutta jossa yksittäinen tilitapahtuma merkittiin vain kerran ilman vastatiliä.
Suomen sekavat rahaolot tuottivat lisäongelmia pankkien hoidolle. Tämän eliminoimiseksi toiminta yritettiin Turussa rajoittaa aluksi pelkästään pankkorupliin. Yleisön hallussa oli kuitenkin eniten ruotsalaista rahaa ja käytännön pakosta pankki otti vuodesta 1833 lähtien vastaan myös riikintaalareina tehtyjä talletuksia. Helsingissä otettiin alusta lähtien vastaan molempia rahoja.
Ruplan ja taalarin kurssit vaihtelivat jatkuvasti ja tämän ongelman ratkaisemiseksi pankit pitivät eri rahoissa tehdyt talletukset tiukasti erillään. Myös antolainaus suoritettiin eri rahayksikköinä sen yksikön mukaan, jossa rahaa oli pankkiin kertynyt. Vastaavasti korot ja kuoletukset maksettiin alkuperäisen suorituksen mukaisena yksikkönä. Tilanteen sekavuutta osoittaa se, että Turussa otettiin vastaan valtionvelkataalareita ja Helsingissä pankkotaalareita.
Suomen Pankki ei vielä pystynyt toimimaan minkäänlaisena "clearing-keskuksena", joka olisi hoitanut liikkeellä olleiden rahojen vaihdon ja vahvistanut vaihtokurssit, vaan jokaisen viraston tai yrityksen oli itse oltava selvillä käyvistä vaihtokursseista. Tilanne oli siten varsin sekava. Tämä korosti entisestään vaatimuksia pankin ja asiakkaan luottamuksellisesta suhteesta, sillä koko ajan oli uhkana vaara siitä, että asiakas kokisi itseään kohdeltavan väärin vaihtokursseja määriteltäessä.
Pitämällä eri rahayksiköissä tehdyt tilit erillään pyrittiin välttämään vaihtuvien kurssien aiheuttamia ongelmia. Erilläänpito oli viety niin pitkälle, että tilinpäätöksessä oli mukana molemmat rahayksiköt eikä tilinpäätökseen tehty yhteenvetoa, josta olisi selvinnyt pankin todellinen asema.
Pankin ja hallinnon välinen hedelmällinen vuorovaikutus tuli havainnollisesti esiin Helsingin Sp:n alkuvaiheissa. Pankin hallituksen jäsenenä oli alusta lähtien Tulliylijohtokunnan ylijohtaja, ja hän pystyi antamaan pankin käyttöön yhden huoneen laitoksensa tiloista Senaatintalosta nykyisen Aleksanterinkadun varrelta. Koska pankki oli avoinna virka-ajan ulkopuolella, ei huoneen käytöstä aiheutunut haittaa Tulliylijohtokunnan virantoimitukselle. Apu ei kuitenkaan rajoittunut tähän, vaan 1830-luvun jälkipuoliskolle asti pankin kirjanpitäjänä toimi sivutoimisesti Tulliylijohtokunnan kamarikirjuri, minkä lisäksi pankin vahtimestarina toimi yksi laitoksen vahtimestareista. Tullilaitoksessa oltiin päivittäin tekemisissä näiden vaihtelevien rahayksiköiden kanssa, joten sieltä tullut ammattitaito oli hyvin tarpeen aloittavalle pankille.
Tieto uuden toiminnan käynnistämisestä oli levinnyt Turun ja Helsingin yläluokan pariin jo perusrahaston keräämisen yhteydessä. Pienissä yhteisöissä "ylin kerros" tunsi tarkkaan toisensa, joten kukaan ei voinut olla kuulematta pankin perustamisesta. Lisäksi tietoja oli julkaistu sekä Turun lehdissä että Almänna Tidning -lehdessä. Lisäksi näissä lehdissä oli ajoittain ilmoituksia pankkien antolainaus- tarjouksista. Varsinainen asiakaskunta ei kuitenkaan lehtiä juurikaan pystynyt lukemaan ja yksi tärkeimmistä tietokanavista henkilökohtaisen isäntä - alainen tiedotuksen ohella oli kirkko. Kirkonmenojen jälkeen pappi luki seurakuntaisille sekä keskushallinnon että kunnallishallinnon tiedotuksia, ja tässä yhteydessä pystyttiin myös informoimaan säästöpankin tarjoamista palveluksista.
Vaikka aukioloaika olikin vain muutaman tunnin viikossa, hallituksen jäsenet olivat muinakin aikoina valmiit hoitamaan pankin asioita. Heiltä voitiin tiedustella pankin mahdollisuuksista myöntää lainoja sekä jättää anomuksia lainan saamiseksi. Tehollista aukioloa toisaalta vähensi se, että vuodenvaihteessa korkojen laskun ja tilinpäätöksen laadinnan takia pankki pidettiin muutamia viikkoja kokonaan suljettuna.
Antti Kuusterä