Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkarit 1790-1885
Puukkojunkkarikauden syntytekijät hahmottuivat jo 1700-luvun puolella. Silloin, vuosisadan puolimaissa, alkoi yleinen järjestys järkkyä ja rauhattomuus lisääntyä mikä johti sitten sataluvun lopulla henkirikosten nousuun. Samanaikaisti rauhattomuuden kasvun kanssa muovautuivat maakunnan taloudelliset suhdanteet ennen näkemättömän edullisiksi. Etelä-Pohjanmaalla saavutti tervanpoltto 1700-luvulla sellaisen laajuuden, ettei vastaavaa tavattu mistään muualta koko silloista Ruotsin valtakuntaa. Runsaat metsävarat ja laajat yhteismetsät sallivat jokseenkin rajoittamattoman ryöstöpolton, jonka tuottamasta voitosta pääsivät osalliseksi kaikki, joilla oli työvoimaa.
Vähitellen metsien kaato kuitenkin hiljentyi. Metsät alkoivat huveta ensiksi rannikolta, sitten sisempänä maasta. Isojako antoi hillittömälle ryöstöpoltolle iskun, josta se ei täysin tointunut. Metsät joutuivat talollisten omistukseen. He häätivät tilattomia mailtaan ja alkoivat itsekin säästää metsiään. Poltto jatkui silti, vaikka määrällisesti hitaasti taantuen, 1800-luvun jälkipuolelle asti. Mutta nyt sitä eivät enää harjoittaneet torpparit tai muut maata omistamattomat ryhmät, vaan yksistään talolliset.
Tervanpolton alkava taantuminen ja hengenriistojen yleistyminen osuivat ajallisesti yhteen. Etelä-Pohjanmaalla käynnistyi laajamittainen laskeva säätykierto, joka teki yhä useammasta talollisen pojasta torpparin ja yhä useammasta torpparin pojasta palkollisen, itsellisen tai mäkitupalaisen. Ahdistava todellisuus pakotti eteläpohjalaiset etsimään pakotietä lyhytjännitteisiin, voimakkaisiin elämyksiin. Niitä tarjosivat alkoholi, laittomuudet ja ennen kaikkea väkivalta, koska juuri siinä yhdistyivät vahvat jännittäviä elämyksiä tuottavat elämykset: fyysinen vaara ja rangaistuksen pelko.
Maakunnan jouduttua tervan mukana tiukkenevan taloudellisen kilpailun pyörteisiin romahti vanha tavoitepohja. Arvojärjestelmä muodostui yksilökohtaista suoritusta tukevaksi ja pakotti jatkuviin näyttöihin pätevyydestään. Erityisesti ne tilallisten pojat, jotka jäivät omaa tilaa vaille, siirtyivät puukkojunkkareitten lippujen alle. Heitä seurasivat renkimiehet, joille normaali elämä ei suurta uraa luvannut, samoin itselliset ja mäkitupalaiset. Sivistystaso ei ollut selittävänä tekijänä, sillä koulujen puuttuessa lähes täydellisesti talollinen ja mökin poika edustivat täysin yhdenvertaista sivistystasoa.
Puukkojunkkarin "uraa" tarkasteltaessa näyttää siltä, että kaikki alkoi juopottelulla, hillittömällä viinankäytöllä, joka aluksi keskittyi viikonvaihteeseen, mutta valtasi sitten alaa arkiselta työnteolta. Viinan jälkeen tulivat järjestyshäiriöt, ilkivalta ja tappelut sekä heti perään vähäisemmät omaisuusrikokset ja rauhanloukkaukset. Terrori nousi väkivallan saattomieheksi ja vapautti häjyt oikeudellisilta sanktioilta.
Kaikki junkkarit eivät käyneet läpi koko skaalaa. Osa lopetti jo viinaan, toiset jatkoivat vähäisiin anastuksiin, mutta eivät käyneet edemmäksi. Vain harvat kulkivat huipulle saakka. Skaalan loppupään rikokset olivat laadultaan vaativia ja edellyttivät yhteistoimintaa ja organisaatio. Tämä sulki renkimiehet laskuista pois, sillä sakkeja johtivat etupäässä talolliset,kun taas miehistön valtaosan muodostivat rengit ja itselliset.
Renki oli renki häjysakissakin ja talollinen talollinen. Häjyillä oli oma arvomaailmansa. Häjyt kunnioittivat keskinäistä solidaarisuutta, joka velvoitti niin hyvin lähtemisen kostamaan kuin vaikenemisen oikeudessa. Tappelussa saatujen vammojen valittaminen oli kielletty eikä arvoltaan vähäisen omaisuusvahingon kärimisestä saanut marista. Puukkojunkkarilta edellytettiin fyysistä rohkeutta, iskevää sanavalmiutta arvostettiin. Oikeuden eri lajeista tunnustettiin päteväksi vain yksi, vahvemman oikeus.
Etelä-Pohjanmaalla alkoivat yleinen järjestys ja tavat järkkyä 1700-luvun puolimaista lähtien. Nuoriso sakkiutui, ryhtyi harrastamaan vapaa-aikoinaan vaeltelua talosta taloon ja kylästä kylään, tunkeutui kutsumatta juhliin, pelasi uhkapeliä, juopotteli ja teki ilkivaltaa. Askel askeleelta häiriökäyttäytyminen pahentui. Liikkuvuutta parannettiin hevosten varastelulla, taloista vaadittiin viinakestitystä väkivallalla uhaten, omaisuusrikokset yleistyivät, samoin tappelut. Vihdoin 1790-luvulta lähtien alkoi henkirikollisuus kohota ja nousua jatkui 1830-luvulle saakka, jolloin tilanne vakiintui 1880-luvulla alkaneeseen alenevaan kehitykseen saakka suunnilleen ennalleen.
Huippukautena maakunnassa surmattiin alun toista kymmentä ihmistä vuotta ja 100 000 asukasta kohti. Pahimpina vuosina ja pahimmilla seuduilla tämä taso ylitettiin monin kerroin. Joissakin pitäjissä päästiin jopa 50-60 surmattuun vuotta ja 100000-asukasta kohti. Vastaava suhdeluku koko maassa liikkui samaan aikaan 2-3 vaiheilla. Aikakausi koitui vähintään 1500 eteläpohjalaisen väkivaltaiseksi kuolemaksi ja invalidisoi pysyvästi vielä suuremman ihmisjoukon. Muutkin rikollisuuden aiheuttamat menetykset muodostuivat huikeiksi.
Puukkojunkkareittein ehdottomat johtohahmot olivat 1860-luvulla Antti Isotalo ja Antti Rannanjärvi. Isotalo oli kotoisin Alahärmän Vuoskoskelta ja Rannanjärvi oli Ylihärmän Haapojan kylässä sijaitsevan verotalon isäntä. Molempien taustalla oli pitkä rikollinen karriääri, ja miehet olivat ehtineet vakiinnuttaa maineensa kaukana Härmien rajojen ulkopuolellakin. Heidän nousunsa puukkomies sakkien johtajiksi oli ensi sijassa seurausta siitä, että kumpikin omisti vankan maatalon ja edusti siten sen ajan maaseutuyhteiskunnan yläkerrosta. Anttien suuri koko - molemmat olivat yli 180-senttiä pitkiä ja painoivat toistasataa kiloa - vaikutti heidän edukseen johtajuutta ajatellen. Kumpikin oli myös muuten lahjakas mies.
Isotalo ja Rannanjärvi olivat jo eläessään legendaarisia rosvopäälliköitä, jotka olivat laajalti tunnettuja Härmien ulkopuolellakin. Heidän ympärilleen oli kietoutunut sekä todenperäisten että mielikuvituksen siivittämien tarinoiden verkko. Varsinkin Isossatalossa, joka johtajakaksikon yhdessä toimiessa komensi joukkoja, yritettiin nähdä ritarillisia ja arvostettavia piirteitä. Tosiasia kuitenkin oli että Antit olivat rikkoneet lakia useammalla kuin yhdellä tai kahdella tavalla ja että he tavallisesti marssittivat joukkonsa väenkokouksiin vain antaakseen näytön mahdistaan.
Laulujen tekijät muistivat erityisesti Antteja ja heidän tekojaan. Syynä oli se, että Anttien mahti oli Härmässä ehdoton ja ainoa tapa päästä heidän suosioonsa oli tehdä jotakin, jolla oli myönteistä arvoa johtajien silmissä. Anttien vahva asema ei nojatunut vain nyrkkivaltaan ja terroriin, vaan myös perinteeseen ja laajoissa piireissä täysin hyväksytyiksi tulleisiin menestyksen mittareihin. Heillä oli valtaa lähimmäistensä yli. Kostajan käsi tavoitti lakitupaan yrittävän ja se, joka oikeudessa uskalsi todistaa ja kertoa tietämänsä, sai olla kiitollinen, jos hillitön joukko tuli ja iski pirstaksi vain irtainta, eikä kajonnut ihmisiin.
(Heikki Ylikangas, Puukkojunkkarien esiinmarssi)