Venäjän sotaväkeä sijoitettiin Suomeen heti Viipurin valloituksen 1710 jälkeen sekä linnoitusten varusväeksi että kenttäjoukkoja. Turun rauhan 1743 jälkeen Venäjän Suomessa olivat Viipurin, Savonlinnan ja Lappeenrannan rykmentit, yhteensä toistakymmentä tuhatta miestä. Milloin välit Ruotsin kanssa kiristyivät, esimerkiksi Pikkuvihan tai Kustaa III:n sodan aikana, lisäväkeä tuotiin hyvinkin kaukaa Venäjältä ehkä aina 50'000:een asti.
Vuoden 1808 helmikuussa venäläiset hyökkäsivät Ruotsin-Suomeen kolmella divisioonalla, n. 27.000 miehellä. Etelä-Suomen miehitys sujui nopeasti, mutta koko maan valtaus sekä Ruotsin painostaminen Haminan rauhaan 1809 vaati lisävoimaa lopulta yhteensä n. 50.000 miestä. Kun Ruotsi alistui tappioonsa ja teki liiton Venäjän kanssa 1812, voitiin väkeä vähentää 20.000:een, ja tästäkin vietiin sitten 11.500 Riian rintamalle ranskalaisten hyökätessä Venäjälle.
Suursodan päätyttyä 1815 Suomessa oli venäläistä väkeä jälleen Viipurin, Lappeenrannan, Savonlinnan ja Pietarin rykmentit (eli venäläisittäin Vyborgskii, Vilmanshtrandskii, Neishlottskii ja Petrovskii), kussakin neljä pataljoonaa, sekä linnoitustykistöä ja linnoitusjalkaväkeä Viaporissa, Viipurissa sekä Ruotsinsalmessa. Nämä joukot muodostivat Erillisen suomenmaalaisen armeijakunnan, jonka komentajana oli kenraalikuvernööri. "Suomenmaalainen", finljandski, tarkoitti Suomessa olevaa venäläistä väkeä, erotuksena suomalaisista.
Suomalaisia joukkoja värvättiin 1812 kaikkiaan 3600 miestä, joista osa oli Pietarissa vartiopalveluksessa vapauttaen venäläistä väkeä Napoloenia vastaan. Nämä joukot olivat harjoituksissa vain muutaman viikon kesäisin. Vakavasti otettavaa sotaväkeä oli vain päällystön kouluttamiseksi järjestetty opetuspataljoona, joka 1829 sai 'Keisarillisen henkivartioväen 3. suomalaisen tarkk'ampujapataljoonan' arvon eli lyhyesti Kaartin pataljoonan nimen. Muut joukot lakkautettiin 1830. Tilalle värvättiin saman suuruinen Suomen meriekipaasi Venäjän Itämeren laivaston miehistön vahvistukseksi, ja seuraavalla vuosikymmenellä krenatööripataljoona sekä Krimin sodan aikana toinen meriekipaasi. Näissä joukoissa siis miehet ja suurin osa päällystöä oli suomalaisia ja Suomen valtio maksoi niiden ylläpidon, mutta ne kuuluivat Venäjän keisarikunnan armeijaan siinä kuin venäläisetkin osastot.
Pataljoonaan kuului sodan aikana tuhat miestä, mutta rauhan aikana määrävahvuus oli vain puolet siitä. Todellinen lukumäärä vaihteli usein sairastumisten, kuolemien ja muualle komennuksien sekä täysinpalvelleiden kotiuttamisen poistumisen johdosta ja toisaalta uusein alokkaiden saapumisen takia. Meriekipaasi oli pataljoonan kokoinen.
Erillinen armeijakunta lakkautettiin 1831. Viipurin, Lappeenrannan, Savonlinnan ja Pietarin jalkaväkirykmentit sekä niiden lisäksi maahan järjestetyt 45. ja 46 jääkäriryk- mentit muodostivat 23. jalkaväkidivisioonan, jolla oli tukenaan 23. tykistöprikaati eli neljä patteria vuoteen 1835 asti. Rykmentti kasakoita, johon kuului kahdeksan- kaksitoista satamiehistä sotniaa, oli ajoittain sijoitettu Suomeen, kukin rykmentti aina kolmivuotisen aktiivisen palveluskautensa ajan.
Kasarmeja ei vielä ollut läheskään kaikille vaan väki oli majoitettu osittain vanhoihin linnoituksiin mutta pääosa maalaiskyliin Viipurin, Lappeenrannan, Haminan, Helsingin, Hämeenlinnan ja Turun sekä Vaasan ympäristöön. Venäjä pyrki 1830-luvulla säästämään sotamenoja. Suomeen sijoitetut kuusi rykmenttiä vähennettiin neljäksi kolmipatal- joonaiseksi rykmentiksi. Suomenmaalainen divisioona oli aina numerojärjestyksessä viimeisenä, joten se, aina sama divisioona, sai Venäjän armeijan supistusten johdosta ensin numeron 19 ja armeijan taas kasvaessa 20, 21ja 22. Kaikilta vuosilta ei ole tarkkoja tietoja sotilaiden määristä, mutta esimeriksi vuonna 1847 divisioonan määrävahvuus oli 12.000 'pistintä' sekä muutama sata kirjuria, rumpalia ja hevos- tai muuta ei-rivimiestä, ja todellinen muonavahvuus 9.599 jalkamiestä sekä 819 kasakkaa. Lisäksi linnoituksissa oli oli 1327 miestä, muuta vartioväkeä ja komennuskuntia vähän vaille kolmetuhatta, ja 624 miestä rangaistustyöpataljoo- nassa.
Pertti Luntinen