Keisarillisen Majesteetin
PLAKAATTI
neljästä yhteisestä, Juhla-, Kiitos-, Paasto-, Parannus- ja Rukouspäivästä, jotka koko Suomen Isoruhtinanmaassa ovat juhlallisesti pidettävät ja vietettävät tulevana vuonna 1847.
Annettu Helsinginkaupungissa 1 p. Joulukuuta 1846.
Me Nikolai Ensimäinen jne.
Taritsemme Teille, rakastetut, uskolliset alamaiset evangelisesta Lutheruksen seurakunnasta Suomen Isoruhtinanmaasta, erinomaisen lemmemme, armollisen suosiomme ja hyvän tahtomme, Jumalan kaikkivaltiaan kanssa.
Kuin Me syvällä, sydämisellä nöyryydellä tutkimme niitä lukemattomia todistuksia Jumalan kaikkivaltiaan hyvyydestä ja laupiudesta, jotka niinhyvin Meille, kuin Teillenkin, rakastetut Suomen Isoruhtinanmaan asujamet, ovat lahjotetut tämän kohta loppuvan vuoden kuluissa, niin vatii Meitä ei vähemmin se kiitollisuus, jonka Meidän tulee Hänelle, kaiken siunauksen alulle osottaa, kuin se velvollisuus, johon kallis Kutsumuksemme Meitä velvottaa, että Teitä Jumalan armotöistä muistuttain, myös annamme Teille johdatuksen tulevana vuonna niin valmistaaksenne itsiänne niitä vieläkin nauttimaan, niinkuin sen kansan sopii, joka on ympäriloistettu christillisyyden kirkkaalta valolta.
Uneksi kutsuu moni ihmisen elämää, ja niinkuin unessa he sen menettävät. He valittavat että elämä on lyhykäinen, ja käyttävät itsensä kuitenkin usiasti niin kuin kuluisivat päivät ja hetket aivan hitaasti. He katsovat kaipauksella takaisin eletyn ajan päälle, ilman että heillä vielä oleva elinaika sen kautta voittaa enemmän yksivakaisuutta ja arvoa. Jota leviämielisemmästi he silmäilevät elämää, sitä vähemmässä arvossa pitävät he sen; sitä pikemmin unhottavat he, että sen käyttämisellä ovat vaikuttavaiset seuraukset. Sydämissänsä eivät he itseltänsä koskaan kysy: kuinka pitää minun Jumalan tahdon jälkeen, menettämän elämäni? vaan ainoasti: kuinka pitää minun parahiten nauttia sitä? Taikka jos ajatus muun päälle saa siaa heidän mielessänsä, niin tarkoittaa se ainoasti sitä katoovaista, ainoasti sitä jonka kautta heidän ulkonaiset etunsa mahtavat kartutettaa. Kaikilla heidän ahkeroimisil- lansa ei ole yläisempää maalia, ja sillaikaa eivät he koskaan tule oikein itsensä tyvö´ ; vaan johdatetut tottumuksen talutusnuorassa käyvät he yhtä ajattelemattomasti kohden tulevaa aikaa, kuin ovat menettäneet kuluneen ikäpuolensa. Kuinka mahdottomat kantamaan cristittyin nimeä eivätkö he näytä olevansa, jotka sillä tavalla väärin käyttävät Jumalan hyvyydeltä heille suodun elämän.