Keisarillisen Majesteetin
PLAKAATTI
neljästä yhteisestä Juhla-, Kiitos-, Paasto-, Katumus- ja Rukouspäivästä, jotka yli kaiken Suomen Isoruhtinanmaan juhlallisesti pidettävät ja vietettävät ovat tulevana vuonna 1849.
Annettu Helsinginkaupungissa, 4 p. Joulukuuta 1848.
Me Nikolai Ensimäinen jne.
Taritsemme Teille, rakastetut, uskolliset alamaisemme evangelisestä Lutheruksen seurakunnasta Suomen Isoruhtinakunnassa erinomaisen lemmemme, Armollisen suosiomme ja hyvän tahtomme Jumalan kaikkivaltiaan kanssa.
Se on vahva totuus, tunnettu ja tunnustettu joka ihmiseltä, sitä myöten kuin hänen ajatuksensa on ylentynyt siihen valoon, joka selittää meille katoovaisuuden maailmaan, että ei mitään totista iloa myötäkäymisessä, ei mitään lohdutusta vastoinkäymisessä ja murheessa löydy, ilman sitä vakuutusta, että niinhyvin paha, kuin hyväkin päivä ovat lähetetyt Jumalalta ja todistavat samasta ijäisestä, käsittämättömästä rakkaudesta. Taitaako mitään valheellisempaa löytyä, kuin ihmisen elämä, josko hän on ylhäinen taikka alainen, rikas taikka köyhä? Ulkonaisessa päällenkatsannossa näkyvät elämän osuudet epätasaisiksi, yhden tilaisuus näyttää etuisammaksi, kuin toisen; mutta pienimmällä, niinkuin suurimmalla, kaiheessa olevalla ja valossa vaeltavalla, kaikilla on yhteinen asia: kokemus maallisten menoin katoovaisuudesta, turhuudesta ja alinomaisista muutoksista. Minkä totisen ilon taitaa siis onni lahjottaa, jos sen huikentelevaisuutta aina pitää peljättämän, jos ei koskaan taideta sanoa, millä hetkellä se on hajoontuva kuin savu, katoova kuin ilman lintu, jonka siipein jälkiä turhaan etsitään; minkä totisen lohdutuksen löydämmä me koettelemuksen ja ahdistuksen ajoilla, jos ei meitä lohduta muu kuin toivo, että suruamme, sittenkuin se on lakannut, seuraapi ilo, joka on yhtä pysymätön, yhtä katoovainen, kuin se? Onni ja kova onni ovat ulkonaisesti erinäiset; sille, joka syvemmältä katsoo niiden tarkoitukseen, ei ole niin. Molemmissa löytyy sisällisinnä saman Edeskatsomuksen johdatus, Hänen hyvyytensä, joka ei koskaan tahdo muuta kuin meidän hyväämme, Hänen viisautensa, joka valitsee parhaan välikappaleen, Hänen laupiutensa, joka ei koskaan väsy rakastamasta ja armahtamasta. Vasta silloin kuin me tällä muotoa tutkimme elämän vaiheita, löydämmä me niiden totuuden ja mitä niissä on vahvaa, ijäistä, päällenluotettavaa; vasta silloin, ja silloin ainoasti, tulee ilo iloiseksi, ja suru keviäksi kantaaksemme; sillä me kohtaamme molemmissa meidän Jumalamme, meidän laupiaan, rakkaudesta rikkaan isämme, joka näin tahtoo antaa itsensä meiltä huomattaa, tunnettaa ja rakastettaa,
...