von Haartmanin poikkeustaksojen vuoksi Suomen tullitaso muodostui 1840-luvulla paljon alhaisemmaksi kuin Venäjällä. Ja kun Suomen ja Ruotsin kaupan erikoisjärjestelyt päättyivät vuoden 1844 lopussa, alkoi Suomi näyttää niin idästä kuin lännestä katsottuna yhä enemmän puoli- itsenäiseltä tullialueelta.
Kun Venäjällä annettiin vuonna 1850 uusi tuontitullitariffi, joutui Suomen tullipoliittinen erikoisasema vaakalaudalle. Aiemminhan oli aina menetelty niin, että Venäjän tullitariffi suurin piirtein vain käännettiin ruotsiksi. Vuoden 1850 tariffissa maksut olivat kuitenkin korkeammat kuin Suomen poikkeustaksoissa. Vuoden 1850 taksan antamisen yhteydessä poistettiin Venäjän ja Puolan välinen tulliraja, ja Pietarissa otettiin taas esille hankkeet myös Venäjän ja Suomen tullirajan hävittämisestä. Suomen tulliautonomia olisi hyvinkin saattanut olla mennyttä, ellei sen arkkitehti Lars Gabriel von Haartman olisi diplomaattisilla taidoillaan rientänyt puolustamaan luomustaan.
von Haartman lähetti kenraalikuvernööri Menshikoville perusteellisen muistion asiasta. Hän loi aluksi historiallisen katsauksen Suomen tullilainsäädäntöön 1820-luvun alusta lähtien ja korosti sitten omana virkakautenaan toteutettujen uudistusten merkitystä: "yleisen varallisuuden kaunis edistyminen viimeisimmän kymmenen vuoden aikana on suureksi osaksi nykyisen tullijärjestelmän aikaan saamaa". "Panettelijat" olivat väittäneet, että tämä loistava tulos oli seurausta siitä, että Suomi oli ajanut vain omia etujaan. Tämän von Haartman kiisti jyrkästi ja vetosi, niin kuin monasti ennenkin, keisarikunnan omiin intresseihin. Tullirajan poistaminen johtaisi Venäjälle suuntautuvan salakuljetuksen kasvuun juuri kun se oli von Haartmanin johtamilla toimenpiteillä saatu vähenemään "siedettäväksi". Tullirajan poistaminen olisi "julkisten varojemme tuho". Mitkään pakkokeinot eivät voisi estää salakuljetusta 1800 virstan rannikolla, joka on täynnä kallioita, poukamia ja lymypaikkoja.
Puolalla ja Venäjällä oli paljon yhteistä, mutta Suomessa oli kaikki toisin: luonne ja tavat, kieli ja laitokset. Johtopää- töksensä von Haartman tiivisti synkäksi tulevaisuuden kuvaksi:
"Näistä syistä uskomme lujasti, että jos keisarikunnan tullijärjestelmä ulotetaan Suomeen kaikessa ankaruudessaan ja kaikkine seurauksineen, romahtavat valtiolaitoksemme ja lainsäädäntömme käännetään nurin. Siitä lähtien emme voi säilyttää 18 vienti- ja tuontisatamaa; rantojemme valvonta vaatii armeijan maalle vieraita tullivirkailijoita - ja tämä armeija olisi merkki vihamielisyydestä kahden kansakunnan välillä, joita hallituksen viisaus ja maltillisuus on onnistunut lähentämään; niin myös häviäisi ainiaaksi tämä luja luottamus tämän järjestelmän muuttumattomuuteen, joka on toteutettu kahden ihaillun hallitsijakauden aikana; ja tämä maa - niin onnellinen, niin järkevä, niin perinpohjin suuren Hallitsijansa ylevämielisyydestä vakuuttunut - joutuisi sekin kaikkien niiden intohimojen saaliiksi, jotka järkyttävät ja hävittävät nykyajan yhteiskuntia."
Jonkinmoinen yhtäläistäminen tuli von Haartmanin mukaan kysymykseen, mutta ei äkkipikaa eikä täydellisesti. Näin meneteltiinkin: Venäjän ja Suomen tullitaksojen yhden- mukaistaminen toteutettiin osittain ja vähitellen. Suomen tuontitulleja lähennettiin Venäjän vuoden 1850 tullitaksaan ensiksi siten, että vuoden 1851 poikkeustaksassa korotettiin useiden kulutustavaroiden tulleja. Vuonna 1852 Suomi sitten sai uuden tuontitullitaksan, ensimmäisen täydellisen, sitten vuoden 1822. Vuoden 1852 tuontitullitaksassa oli liki 400 nimikettä, jotka oli ensimmäistä kertaa numeroitu. Nimikkeet oli jaettu neljään osastoon: 1) elintarvikkeet, 2) teollisuuden, käsityön ja maatalouden raaka- ja apuaineet, 3) teollisuus- ja käsityötuotteet ja 4) muut tavarat. Tariffiin kuului myös aakkosellinen luettelo. Tuontikiellot oli käytännöllisesti katsoen poistettu; ne koskivat vain 16 enemmän tai vähemmän erikoislaatuista tavararyhmää - pelikorteista ruutiin. Vuoden 1852 tuontitullitaksa merkitsi kieltojärjestelmän virallista loppua.
Vaikka Suomessa oli saatettu voimaan Venäjän tuontitulli- taksaa noudatteleva tariffi, ei poikkeustaksasta luovuttu kokonaan. Vuonna 1852 annettiin suppea poikkeustaksa niille tuotteille, joista kannettiin alhaisempaa tullia kuin uudessa tullitaksassa oli määrätty. Näitä tuotteita olivat muun muassa arrakki, rommi, kahvi ja sokeri; niiden tulleja tosin korotettiin hieman vuoden 1852 poikkeustaksassa ja edelleen vuoden 1854 poikkeustaksassa.
Suunnitelmat Suomen täydellisestä sulauttamisesta Venäjän tullialueeseen jäivät osittain myös Itämainen sodan (1853-1856) jalkoihin. Venäjän kauppasopimukset vihollismaiden kanssa luonnollisesti raukesivat. Suomen laivaliikenteen ja ulkomaankaupan ahdingon helpottamiseksi myönnettiin voimassaolevista tullausmääräyksistä useita helpotuksia.
Sakari Heikkinen