Vuoden 1851 metsälain määräysten ankaruudesta puhuminen ei ollut vain omaa etuaan etsineiden sahayrittäjien tavanomaista valitusta.
Rajoituksia kiristettiin entisestään. Sahauksen alkamisesta ja päättymisestä oli kuulutettava kirkossa. Tarkkaan laskettujen sahauspäivien jälkeen nimismiehen oli sinetöitävä pyörät ja kehät ja murrettava jälleen sinetit kaksi päivää ennen sahauksen alkua. Määräyksiä rikkovan sahanomistajan oli totuttauduttava ajatukseen suurista sakoista, määräaikaisista sahauskielloista ja rikkomusten jatkuessa lopulta oikeuksien täydellisestä menettämisestä. Kaiken kaikkiaan sahayrittäjiä kohdeltiin kuin paloviinan polttajia tai ehdonalaiseen vapauteen päästettyjä vankeja, vaikka muutamat metsäkomitean esittämät äärimmäisyydet, kuten automaattiset sahausmittarit, "kunnian ja omantunnon koneet", jäivätkin vain ehdotuksiksi.
Sahoihin kohdistunut kuristuspolitiikka palautui viime kädessä vallitseviin tulkintoihin Suomen tulevaisuudesta. 1840-luvulla vilkastuneen kansallisen keskustelun ytimessä oli kysymys metsävaroista -- niiden riittävyydestä ja roolista taloudellisen ja kulttuurisen kehityksen kokonaisuudessa.
Kenelläkään 1800-luvun keskustelijalla ei ollut epätietoisuutta metsien kaikenkattavasta merkityksestä suomalaisille ja suomalaisuudelle, ja myöhempi aikakin on tehnyt pitkälle meneviä johtopäätöksiä metsien ratkaisevasta vaikutuksesta suomalaisten elämään. Metsät ovat antaneet suojaa ja toimeentuloa, metsäläisyys on selittänyt poliittisen organisoitumisen heikkoutta ja kulttuurista alkeellisuutta tai mystistä elinvoimaa ja sitkeyttä, yhtä lailla kuin talousmuotojen ja kansainvälisten yhteyksien kehitystä.
Erimielisyyttä oli sen sijaan tulkinnoissa siitä, mikä oli metsien oikea käyttö ja suhde kokonaiskehitykseen.
1800-luvun puolivälin keskustelua kävi kansalliseen tietoisuuteen heräävän suuriruhtinaskunnnan poliittinen, taloudellinen ja sivistyselämän eliitti. Tälle ryhmälle sahateollisuuden asema kokonaisuudessa määräytyi paljolti sen suhteesta teollisuuden, maatalouden ja ulkomaankaupan muodostamaan strategiseen kolmiyhteyteen.
Ne, jotka metsärikkaukksien roolia voimakkaasti korostaessaan ja kestävää kehitystä vaatiessaan, näyttävät myöhemmän kehityksen valossa olleen väärässä rakentaessaan esteitä metsien vapaammalle käytölle.
Tämän linjan näkyvin edustaja oli senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Lars Gabriel von Haartman. Perusnäkemystään von Haartman kuvaili näin:
"Maamme metsiin on luonto sijoittanut ainoan rikkautemme lähteen, taloudellisen riippumattomuutemme lähteen. Merenkulkumme riippuu metsiemme tilasta, kauppalaivastomme häviää ja menettää kilpailukykynsä, jos laivanrakennus tulee ylenmäärin kalliiksi ja laivoillamme ei ole mitään vietävää satamistamme. Jos metsiä hoidetaan huonosti ja hävitetään, niin loppuu meiltä varat sellaisten tavaroiden ja teollisuustuotteiden vaihtamiseen, joita ei oma maamme voi aikaansaada ... Suomen pohjoinen asema, ilmaston kylmyys ja maan niukka hedelmällisyys tekevät suuret metsävarat välttämättömiksi kansan olemassaololle kylmänä vuodenaikana ja myöskin se, että metsävarat ovat melkein ainoat välikappaleet sellaisten tavarain vaihtoon, joita ei oma maa tuota..."
Haartman uskoi metsiin, mutta hän ei uskonut "päivän oppiin", talouselämän vapauteen, joka hänestä näytti olevan varma tie kansalliseen tuhoon.
Tällainen ajatusyhdistelmä selittää hyvin kotimaisen hallituksen päällikön linjan, joka havaitsi myös että "maan kallein omaisuus oli rajattoman hävityksen jatkuessa jätetty vaaralle alttiiksi ja että tämä oli johtunut tietämättömyydestä, huolettomuudesta ja ulkomaisen luottojärjestelmän itsekkäistä laskelmista". Johdonmukaista näin ollen oli, että hallitusvallan oli ryhdyttävä voimakkaisiin rajoitustoimiin, sillä "rajaton vapaus puutavarain hintain kohottua on metsän pahin vihollinen".
"Hänen Hirmuisuutensa" politiikkaa ei sanellut vain rautateollisuuden intressien valvominen. von Haartman ei kuulunut niihin, jotka uneksivat Suomen suuremmasta tulevaisuudesta raudan merkeissä. Hän ei myöskään uskonut maatalouden mahdollisuuksiin. Karu luonto piti huolen siitä, ettei suomalainen maanviljelys edistyessäänkään kykenisi kilpailuun luontaisesti paremmin varustettujen maiden kanssa. Siksi ei ollut myöskään syytä uhrata maan taloudellisen menestyksen luonnollista perustaa, rikkaita havumetsävaroja, heikkojen ja epävarmojen viljelystilojen hyväksi.
Sen sijaan von Haartman hahmotteli metsiin perustuvaa kestävän kehityksen ohjelmaa. Tässä tarkoituksessa oli ryhdyttävä pikaisesti ja määrätietoisesti suojelemaan metsiä suuremmalta kulutukselta kuin mitä niiden kasvu salli. Se oli elinkysymys, tärkein mitä kuvitella saattoi Suomen tulevaisuudelle.
Tähän elinkysymykseen pureutuminen edellytti luonnollisesti metsiä raiskaavan liikasahauksen lopettamista ja metsien tilan ja tuotantokyvyn parantamista järkiperäisen metsänhoidon avulla. Samoista syistä myös sahayrittäjät, jotka vaipuivat epätoivoon von Haartmanin saneleman uuden metsälain astuessa 1851 voimaan, näyttäytyivät senaattorille holhousta tarvitsevina olentoina. "Ei ole terveen ja harkitsevan valtiontalouden mukaista perustaa kysymyksessäolevan teollisuuden laajentamista satunnaisuuksien varaan, kuten tähän asti. Uusia sahoja perustettaessa tulee tutkimuksen olla laajempi, tarkempi ja asiantuntemukseen paremmin perustuva kuin tähän asti on vaadittu," kirjoitti maan johtava valtiomies uuden metsälain ohjenuoraksi.
Tässä ei ollut kysymys sahateollisuuden tuhoamisesta, vaan sahateollisuuden ja muun metsävaroihin perustuvan teollisen ja kaupallisen toiminnan tulevaisuus oli nimenomaan turvattava. Salaneuvos von Haartmanin valtio-opillisen vakaumuksen mukaan se onnistui vain siten, että "yksityisen oikeus ja etu on alistettava yleisen edun alaiseksi ja missä tästä periaatteesta on poikettu joko tietämättömyydestä tai puoluesyistä, siinä on heti palautettava asiain tila oikealle perustalle".
Tälle yleisen edun ankaralle asianajajalle sahayrittäjät edustivat voitonhimoista liikemiesryhmää, joka privilegiot ylittäneellä liikasahauksellaan lyhytnäköisesti uhrasi Suomen kalleimman kansallisomaisuuden omille ja ulkomaisen pääoman itsekkäille eduille. "Kaikenlaatuisen laittoman teollisuuden laatuun kuuluu, kun sitä on pitemmän aikaa häiritsemättä saatu harjoittaa ja se on ehtinyt kohota huomattavaksi, ympäröidä itsensä mahtavilla suosijoilla pilkatakseen yleistä hyvää ja tyydyttääkseen kokonaisuuden edun kustannuksella muutamien yksityisten voitonhimoa", lausui tuohtunut salaneuvos 1840-luvun lopulla.
Yksi näistä sahapatruunoiden suosijoista oli J. V. Snellman, joka Kuopioon "karkotettuna" koulunrehtorina ei kuulunut vielä 1840-luvulla maan mahtaviin. Mutta filosofian tohtori Snellman oli jo maineikas tiedemies ja valtiollinen kirjailija - ja monien valtaapitävien mielestä myös vaarallinen kansanvillitsijä, kommunisti. Snellmanin pilkkakirves osoittaui nyt säälimättömäksi, kun hän Saima-lehden poleemisissa hyökkäyksissään paljasti von Haartmanin suosiman säätelyjärjestelmän heikkouksia.
Snellman tuli sahateollisuuden kannalta "oikeisiin" johtopäätöksiin "väärin" perustein. Snellman jakoi von Haartmanin ja koko aikakauden yleisen käsityksen metsien pikaisesta loppumisesta. Mutta Snellmanille tämä ei ollut jarrutettava, vaan vauhditettava kehityssuunta. Siellä missä metsä vallitsi, siellä vallitsi myös kurjuus, tietämättömyys ja raakuus, julisti Snellman, jolle maanviljelys ja sen edistäminen oli Suomen tulevan menestyksen lähde.
Miksi siis rajoittaa hakkuuta metsän uusiutumiskyvyn mukaiseksi, miksi tyytyä metsät säilyttävään kestävään kehitykseen, kun oikea tie oli realisoida nopeasti metsissä piilevä pääoma ja saattaa se kasvamaan korkoa korolle. "Vuonna 1845 syntyneellä lapsella, joka silloin tulisi metsää kasvavan tynnyrinalan omistajaksi, on, jos tämän metsäpalstan tuotto sinä vuonna olisi myöty, vuonna 1895 suuri omaisuus - ja hänellä on vielä tämä tynnyrinalakin pelloksi ja niityksi muuttuneena," laskelmoi Snellman. Sitä paitsi metsien raivaaminen viljelyn tieltä johtaisi ilmanalan lauhtumiseen, eikä polttoaineiden saantikaan olisi ongelma, koska edistyneen maatalouden tuoteviennin avulla ulkomailta olisi helposti hankittavissa puun korvaavaa kivihiiltä.
Snellman kannatti sahateollisuuden vapauttamista siksi, ettei hän uskonut sahojen ja metsäteollisuuden tulevaisuuteen. Kaikki metsätuotteita jalostava teollisuus on tuotantoa, joka pian on lakkaava metsien loppumisen vuoksi, hän arvioi. Ja metsäteollisuutta kohtaan osoitettuun vapaamieliseen suopeuteen sisältyi myös annos ylenkatsetta:
"Ja on onnellista että niin tapahtuu, sillä maanviljelyksen jalompien tuotteiden vienti on nouseva suuremmassa suhteessa kuin puutavaran vienti vähenee ja samassa suhteessa yleinen hyvinvointi ja sivistys kasvaa".
"Kuopion oraakkelille" vastannut metsälakikomitean sihteeri, lainopin professori J. J. Nordström piikitteli Snellmannia "valtionekonomiksi, metsänhoitajattareksi ja sahapatruunessaksi". Hän arvosteli etenkin Snellmanin ilmastotieteellisiä katsomuksia. "Että maassa, jota lumiraja ja pohjoisnavan jäät syleilevät, maanviljelys kävisi mahdottomaksi ilman sitä suojaa, mitä metsät tarjoavat talven ankaruutta vastaan ... siitä ei Saimalla tunnu olevan aavistustakaan... Eskimoilla ja samojedeillä olisi tässä suhteessa paljon kerrottavaa."
Keskustelun tämän vaiheen tuloksista ehkä tärkein olikin, että "riikinkukkopyrstönsä asianmukaisesta levittämisestä" huolehtinut Nordström ja Snellman olivat sen jälkeen entisiä ystävyksiä.
Markku Kuisma