Aavasaksa
Kuuluisin tämän perimmäisen Pohjolan kaikista näköaloista on kumminkin Aavasaksa (Avainvuori), joka sijaitsee Tengeliönjoen suun ja Tornionjoen välisellä niemellä. Tengeliö virtaa kaarena Aavasaksan juuren ympäri Tornionjokeen, ja tunturin laelta nähtynä se muistuttaa viheriöivälle vallille heitettyä hopeavyötä. Aavasaksan näkymää on vaikea kuvata. Vuori itsessään ei tee katsojaan erityistä vaikutusta, se ei ole erinomaisen korkea eikä liioin jättiläismäisen kesytön, kuten monet muut Pohjolan tunturit; laaja ja avoin näköala on sitävastoin vaikuttava, olletikin itään ja pohjoiseen luikertelevalle joelle, jonka rannalla näkyvät Ylitornion kirkko ja kirkonkylä, sekä näille kesyttömän kauniille, milloin paljaille, milloin metsäisille tuntureille ja vaaroille, jotka kuin menneen ajan hauta- kummut sulkevat virran graniittiseen laaksoonsa. Täältä tiedemaailma on jo ammoin itselleen valinnut havainto- paikan; jo kesällä 1736 tunturin laella majassa asui ranskalaisia tähtitieteilijöitä, ja myöhemmin, vuonna 1839, silloinen ranskalainen pohjoisnaparetkikunta teki havaintonsa tällä samalla tienoolla.
Mutta ei tiede eikä tunturin kauneus ole tuottanut Aavasaksalle sen suurta mainetta Pohjolan vuorten joukossa. Keskiyön aurinko houkuttelee tänne joka kesä suuren määrän matkustajia Suomesta, Ruotsista ja Euroopan eteläisemmistäkin maista. Siihen aikaan Torniosta Aavasaksaan johtavalla tiellä on iloinen ja vilkas liikenne. Fredrika Bremer kuvaa sitä kepeästi ja miellyttävästi kuten aina Juhannusmatkassaan, jonka hän kirjoitti vuonna 1846 täällä käytyään. Alhaalla lakeudella tätä mahtavaa näytelmää ei näe; se näkyy vain Aavasaksan huipulla, joka korkeutensa ansiosta on eteläisin paikka, missä voi ihailla unetonta aurinkoa. Läheltä ja kaukaa tulleiden kävijöiden muisto säilyy niissä nimikirjoituksissa, joita on hakattu Aavasaksan kallioseinämään. Toisinaan sattuu, että pitkämatkalaiset pettyvät tylysti toiveissaan. He kerääntyvät suurin odotuksin vaaran laelle; silloin tulee odotetulla hetkellä kateellinen pilvi, joka harmaalla hunnullaan peittää pohjoisen taivaan. Tämä pilvien kateus ei ole säästänyt edes maan mahtavia; kerrotaan että Kaarle XI koki tämän vastoinkäymisen matkallaan. Mutta jos taivas on kirkas, niin kuin se sentään useimmiten on, ei tällaista näkyä unohda konsanaan. Verenpunaisena kuin palava maailma laskeutuu auringon majesteettinen kehrä suoraan pohjoisessa kohti taivaanrantaa . . . Iuonto mykistyy hartaana, ruusun- hohteinen välke kimaltelee vaaroilla ja laaksoissa, virran peilintyvenellä pinnalla ja metsän tummien latvojen yllä . . . yö on voitettu, auringon alin reuna näyttää hetken vierivän itään pitkin taivaanrantaa, sitten se taas kohoaa hitaasti ja juhlallisesti, ja riemuhuudoin ja linnunlauluin seutu tervehtii pitkän päivänsä uutta vaihetta.
Aavasaksalla tämän kuvaaja laskee kädestään voimattoman pensselinsä. Se on kuvannut Suomea etelästä pohjoiseen hajanaisin näkymin; se on pystynyt antamaan vain puutteellisen kuvan tästä runsaasta aiheesta. Kunpa se pensselinvetojen hartaus, kunpa se isänmaanrakkaus, joka on nämä värit sekoittanut, jossakin määrin korvaisi lukijalle kuvauksen puutteet!
Z. Topelius, Aavasaksa. Teoksessa: Finland framstäldt i teckningar. Suom. Vanha kaunis Suomi.