Venäläiset sotilaat
Krimin sodan jälkeen Suomesta lähetettiin takaisin koti- varuskuntiin tänne Venäjältä tilapäisesti komennetut joukko- osastot. Kun länsivallat näyttivät jälleen uhkaavan Venäjää Puolan kapinan yhteydessä 1863, rajamaahan lähetettiin taas vahvistuksia emämaasta, ja myös suomalainen ruotuväki koottiin harjoituksiin. Väkeä oli enimmillään noin 40.000 miestä, mutta sitä vähennettiin kun suurvaltasodan vaara meni ohi. Myös suomalaiset krenatööripataljoona ja 2. meriekipaasi lakkautettiin. Toinen jäi toimimaan.
Jäljelle jäivät 22. jalkaväkidivisioonan rykmentit, siis 85. Viipurin, 86. Lappeenrannan, 87. Savonlinnan ja 88. Pietarin, sekä 22. tykistöprikaati (oikeammin patteristo) sekä Viaporin ja Viipurin linnoitusten miehistöt (linnoitustykistöä, linnoi- tusjalkaväkeä sekä miinajoukkoja).
"Suomenmaalaisissa" eli Suomeen sijoitetuissa venäläisissä rykmenteissä ei ollut viipurilaista, lappeenrantalaista tai muuta suomalaista miehistöä, vaan nimet niille oli annettu sotaisten urotöiden tai Vanhan Suomen 1710-1812 varus- kuntakaupunkien mukaan. Suomalaisista koottuja joukkoja olivat meriekipaasi (joka koulutti matruuseja Venäjän Itämeren-laivastolle) sekä kaartinpataljoona ynnä Haminan kadettikoulu.
Venäjän sotalaitoksen uudistusten osana 1864 muodostettiin myös suomenmaalainen sotilaspiiri, johon kuuluivat kaikki täällä olevat sotavoimat. Sen päällikkönä oli kenraali- kuvernööri sotaministerin alaisena, vaikka Suomen hallinnosta hän muuten huolehti suoraan keisarin alaisena.
Ankeissa oloissa kärsinyt 22. divisioona siirtyi Novgorodin tienoille ja tänne vieraskielisen ja vääräuskoisen asujaimiston keskuuteen tuli 23. divisioona eli sen 89. Vienanmeren, 90. Äänisen, 91. Vienanjoen ja 92. Petshoran rykmentit sekä 23. tykistöprikaati. Rykmentti tai pari Donin kasakoita sijoitettiin osastoittain suuriruhtinaanmaan hallintokaupunkeihin poliisin avuksi.
Näille noin 15.000 miehen suuruisille rauhanajan joukoille riittivät kaupunkeihin ja linnoituksiin rakennetut kasarmit, joten sotilaita ei tarvinnut majoittaa siviiliväen asuntoihin. Sota-ajan täysi vahvuus olisi ollut yli 24.000 miestä, siitä n. 6.000 divisioonassa ja 18.000 linnoituksissa. Joukkojen kierrätystä jatkettiin 1882, jolloin 23. divisioonan tilalle tuli 24. divisioonan 93. Irkutskin, 94. Jenisein, 95. Krasnojarskin ja 96. Omskin rykmentit sekä 24. tykistöprikaati.
Venäjän armeijan koulutus painottui kuriin ja paraatimars- siin, taistelukoulutus jäi vanhahtavaksi ja entisiä sotaretkiä muistellen kenraalit opettivat että kuula oli pelkurien, pistin taas uljaitten poikien ase. Tekniikan kehitykseen ei juuri kiinnitetty huomiota ennenkuin maailmansota osoitti uljastelun konekiväärien edessä hengenvaaralliseksi.
Suomalaiset sotilaat
Venäläisen väen lisäksi muodostettiin suomalaisten asevelvollinen armeija. Ruotuväki oli lakkautettu nälkä- vuonna 1867, mutta kun Venäjällä otettiin käytäntöön yleinen asevelvollisuus 1874, piti myös suomalaisten osallistua isänmaan puolustukseen. Valtiopäivillä säädetyn lain keisari vahvisti 1878 ja sotaväki saatiin toimimaan 80-luvun alusta. Palveluaika oli kolme vuotta, jonka jälkeen sotilas kotiutettiin reserviin. Suomen valtio kustansi kahdeksan tarkk'ampuja- pataljoonaa, vapaaehtoisista koottu kaartinpataljoona yhdeksäntenä, sekä ratsurykmentin; väkeä oli yhteensä runsaat 5.000 miestä. Kaikki asevelvolliset eivät mahtuneet tähän väkeen vaan loput koulutettiin hätäisesti suoraan reserviin. Tykistöstä ja laivastosta oli puhetta, mutta näitä aselajeja pidettiin liian kalliina.
Asevelvollista armeijaa kiellettiin viemästä suuriruhtinas- kunnan rajojen ulkopuolelle; se oli tarkoitettu keisarikuntaa puolustamaan vain mikäli vihollinen hyökkäisi Suomen kautta. Sotaväen upseereiksi hyväksyttiin vain Suomen kansalaisia, ja sen ylipäällikkönä oli kenraalikuvernööri keisarin edustajana mutta ei sotilaspiirin päällikön ominai- suudessa. Kustannuksista huolehti Suomen valtio, mutta koulutus tapahtui venäläisten ohjesääntöjen mukaan.
Suomen asevelvollinen armeija oli siis osa valtakunnan sotavoimaa mutta Venäjän armeijasta erillään.
Sotaministeri Miljutin pahastui suomalaisten erottautu- misesta, mutta parhaillaan käynnissä olleen Balkanin sodan takia ei ehtinyt puuttua asevelvollisuuslakiin, varsinkin kun kenraalikuvernööri Adlerberg ja ministerivaltiosihteeri Aleksander Armfelt sitä puolsivat.
Valtiopäivillä oli haaveiltu että venäläistä väkeä ei enää olisi lainkaan tarvittu maassa, paitsi Viaporin ja Viipurin varuskuntina, ja 24. divisioona siirrettiinkin Venäjälle. Mutta tilalle muodostettiin neljän kaksipataljoonaisen rykmentin vahvuinen suomenmaalainen tarkkampujaprikaati, vahvistuksenaan nelipatterinen tykistörykmentti.
Maassa oli tämän jälkeen, 1880-luvulla, 4.500 suomalaista ja 4.000 venäläistä tarkk'ampujaa sekä 800 suomalaista rakuu- naa, ja vielä venäläistä linnoitusväkeä 2.800 miestä Viaporissa ja 2.700 Viipurissa. Sotavahvuus linnoitukset ja huoltolaitokset mukaanlukien oli kaikkiaan 150.000 miestä, mutta tätä joukkoa ei tarvittu ennen ensimmäistä maailman- sotaa.
Siviilissä olevien reservien liikekannallepano tuotti paljon päänvaivaa esikunnille. Väen haaliminen kaukaa sisä- Venäjältä kesti viikkoja, kun taas Englanti tai Saksa pystyivät saamaan väkensä nopeasti kokoon ja hyökkäämään mereltä ehkä jo viikon kuluttua sodan alkamisesta. Onneksi sentään rautatie Pietarista Riihimäelle oli valmistunut 1870, vaikka- kin silta Nevan yli Suomen rautatieltä Moskovan radalle valmistui vasta 1913.
Suuriruhtinaskunnan vähäinen varuskunta ei riittänyt koko maan puolustamiseen. Esikunnissa suunniteltiin että joukot keskitettäisiin suojelemaan Helsinkiä ja Viaporia, tärkeintä kohdetta, sekä Viipuria jonka kautta yhteydet keisarikuntaan kulkivat. Suomi sinänsä ei ollut puolustamisen arvoinen, vaan täällä piti torjua hyökkäys Pietaria kohti. Pohjan- lahdelta oli toivottoman huonot yhteydet Etelä-Suomeen teille, eikä edes Turkua aiottu puolustaa, koska väkeä oli vähän ja kauas länteen jätetty pieni joukko olisi vain joutunut saarroksiin ja pikaiseen tuhoon.
Venäjän laivaston olisi tietenkin pitänyt estää maihinnousu- hyökkäykset Itämereltä, mutta sitä ei ehditty milloinkaan rakentaa tarpeeksi vahvaksi, koska laivat oli kalliita ja tekniikan nopea kehitys vielä jätti ne vanhentuneiksi jo valmistuessaan. Vuosisadan lopulla uusimpia laivoja alettiin lähettää vahvistamaan Tyynen valtameren laivastoa, joten Pietarin turvaaminen jäi Itämeren rannikoilla maavoimien huolehdittavaksi.
Sodan uhka ja rajamaa
Kun Euroopan poliittinen tilanne kärjistyi ja suurvaltojen keskinäinen kilpailu johti vastakkaisten liittokuntien syntyyn, myös tunnelmat sotasuunnitelmia laativissa esikunnissa kiristyivät. Suomalaisten eristäytyminen muusta valta- kunnasta hermostutti venäläistä sotapäällystöä, johon oli jo alkanut vaikuttaa myös venäläis-kansallinen nationalismi. Kateutta herätti se, että suomalaisten sotarasitus oli vain neljännes vastaavankokoisen venäläisväestön taakasta, ja toisaalta suomalaisten reservikoulutus tuntui tähtäävän sissijoukkojen muodostamiseen. Pietarin sotilaspiirin päällikkö kenraali N.I. Bobrikov moitiskeli Suomen sotilas- piirin huonoa sotavalmiutta ja Itämeren rannikkopuolus- tuksen hajanaisuutta. Taustana oli hänen mielestään suomalaisten petollinen, jo Ruotsin kuningasta vastaan ennen vuotta 1809 alkanut, pyrkimys erilliseksi valtioksi ja kansaksi, mitä Venäjän hallitus ei ollut osannut tukahduttaa - pieni piikki liian hyvänahkaisille keisareille.
Kun sotaministeri Kuropatkin vuosisadan vaihteessa ryhtyi kiireesti kuromaan Saksan ja Itävallan sotavarustelun etumatkaa, tuli Suomen erillisestä sotaväestä ongelma. Sotaministeriössä päätettiin, että suomalaisten piti palvella samoilla ehdoilla ja maksaa yhtä paljon veroja sotilas- menoihin kuin muidenkin venäläisten. Valtakunnan puolustusta ei voitu jättää paikallisen säätykokouksen valtaan niinkuin oli tapahtunut 1878. Helmikuun 15. päivän manifestilla 1899 julistettiin että tällaiset asiat oli säädettävä Venäjällä. Kenraalikuvernööriksi nimitetyn Bobrikovin tehtäväksi jäi uudistuksen ajaminen läpi ja rajamaan kaikinpuolinen lähentäminen keisarikunnan muihin osiin.
Suomalaiset olisivat lisänneet asevelvollisten määrää vain sillä ehdolla että sotaväen erillinen asema säilyisi ennallaan, mitä keisari ei hyväksynyt vaan vahvisti voimaan sota- ministerin esityksen 1901. Suomen oma sotaväki ja reservi lakkautettiin (keisarin kaartiin kuuluva kaartinpataljoona vasta 1905) ja suomalaiset määrättiin sotapalvelukseen venäläisiin joukko-osastoihin joko Suomessa tai läheisissä Venäjän osissa. Valtakunnan yhtenäisyyttä uhkaava rajamaan erillinen sotavoima oli eliminoitu.
Suomalaiset katsoivat keisarin rikkoneen lupauksensa kunnioittaa Suomen perustuslakia. Kutsunnoista jäätiin pois ja muutenkin alkoi passiivinen vastarinta hallituksen toimia vastaan. Pieni joukko aktivisteja otti yhteyttä Venäjän vallankumouksellisiin sekä japanilaisiin, mutta kenraali- kuvernööri ei saanut pyytämiänsä sotajoukkojen vahvistuksia. Vain toinen prikaati järjestettiin suomalaisten pataljoonien tilalle ja muuten luvattiin lähettää apua vasta jos sitä todella tarvittaisiin. Eugen Schauman ampui Bobrikovin, mutta seuraajaksi nimitetty ruhtinas Obolenski ei silti ryhtynyt koviin otteisiin.
Japanin sodan ja vallankumousyrityksen heikentämä hallitus palautti Suomelle itsehallinnon, mutta maan puolustus alistettiin Pietarin sotilaspiirin johtoon kun Suomen sotilas- piiri lakkautettiin ja täkäläiset venäläiset maavoimat järjestettiin 22. armeijakunnaksi. Suomalaisten asevelvol- lisuus lopetettiin koska heitä ei uskallettu kouluttaa sotilaiksi, olihan lakkoilu osoittanut heidät epäluotettaviksi.
Suomalaisille määrättyä osuutta maavoimien, laivaston, linnoitusten, santarmien, hovin ja diplomatian menoista ei koskaan saatu lasketuksi. Mutta asepalvelun korvaukseksi Suomen valtio määrättiin maksamaan aluksi pyöreät kymmenen miljoonaa markkaa ja vuodesta 1909 alkaen aina miljoona lisää vuosittain.
Vuodesta 1908 alkaen rajamaata alettiin jälleen lähentää emämaahan. Suomalaisten tyytymättömyys ja mahdollinen kapina huolestuttivat keisarillisia viranomaisia. Nämä suunnittelivat miehittää Suomen, koska maassa jo olevan sotaväen ei uskottu selviävän yksin, varsinkin jos kapina puhkeaisi vihollisen hyökkäyksen yhteydessä. Miehitystä ei tullut, mutta armeijakunnan komentajan vaatimuksesta järjestettiin kolmas suomenmaalainen tarkk'ampujaprikaati 1910 ja neljäs 1914. Neljännestä prikaatista riitti jo varus- kuntia taas sisämaahankin, mm. Kuopioon ja Tampereelle, valvomaan asukkaiden aikeita.
Kun Venäjän laivasto oli kokonaan tuhoutunut sodassa Japania vastaan, Suomenlahden sulkemiseksi alettiin rakentaa "Pietari Suuren merilinnoitusta" eli miinakenttiä, rannikkolinnakkeita ja torpedovenelaivueita. Aikanaan toivon mukaan valmistuvalle laivastolle olisi rakennettu sotasatama Tallinnaan, mutta toistaiseksi sai Viapori-Helsinki riittää tukikohdaksi.
Suurvaltain sota
Kun Euroopan suurvaltojen sota puhkesi 1914, ei Suomessa urkkijoiden yllätykseksi noussutkaan kapinaa, eikä vihollinenkaan tänne hyökännyt. Armeijakunta jouti täältä taistelemaan muille rintamille, ja sen tilalle tuotiin täydennys- ja nostoväkijoukkoja, joista muodostettiin 10. nostoväkiarmeijakunta.
Kun sota venyi ja kulutti yhä enemmän, Pietarissa huomattiin Suomen merkitys teollisuustuotteiden ja elintarvikkeiden tuottajana (työvoimaa riitti kun miehet eivät joutuneet sotaan). Suunnitelmia maan länsiosien hylkäämisestä ei toteutettu, vaan pyrittiin järjestämään puolustus heti rannikolta alkaen. Merilinnoitus sulki tiukasti Suomen- lahden, mutta vihollisen pelättiin tulevan Pohjanlahdelta. Pääpuolustuslinjaa rakennettiin Helsingin-Tampereen linjalle ja edelleen sisämaan järvialuetta kiertäen Pohjois- Karjalaan. Nostoväkijoukoista muodostettiin 1915 kenttäkelpoinen 42. armeijakunta, jonka 106. ja 107. divisioonaa sijoitettiin pääpuolustuslinjan etureunan tasalle ja Rauman-Porin tienoille odotettua maihinnousua vastaanottamaan. Kun vihollista ei kuulunut, toinen divisioona vietiin Viroon, mutta rannikoille järjestettiin vahva vartiosto ja varalle ratsuväkeä Turun-Hangon tienoille. Selustassa oli kymmenittäin erilaisia esikuntia, huoltolaitoksia, rakennusjoukkoja, vartiostoja ja sotasairaaloita.
Koska merivoimat eivät luottaneet armeijan kykyyn pysyä asemissaan, ne alkoivat linnoittaa Helsingin-Hangon tienoita myös pohjoispuolelta siltä varalta että vihollinen tulisi Pohjanlahdelta merilinnoituksen selustaan. Vanhoja panssariristeilijöitä lähetettiin pimeinä öinä laskemaan miinoja saksalaisten kuljetusreiteille.
Ensimmäiset uudet taistelulaivat valmistuivat sodan alettua 1914-15, mutta niitä ei haluttu uhrata seikkailuihin Itämerellä vaan säilyteltiin Viaporin suojissa pahimman varalle. Näin tsaarivalta kasvatti kaatajansa, kun toimettomat matruusit altistuivat yhä pahemmin vallankumoukselle.
Maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjän väliai- kainen hallitus ei saanut kuria pidetyksi vaan sotaväki menetti taistelukykynsä ja -halunsa. Se osallistui suoma- laisten vallankumouksellisten toimiin, niin että porvarillisten keskuudessa vahvistui halu vapautua sotaväestä ja koko Venäjän vallasta. Vastavedoksi väliaikainen hallitus lähetti tänne lisää joukon toisensa jälkeen, mutta ne "demokrati- soituivat" nopeasti.
"Lokakuun" (7.XI 1917) vallankumouksen jälkeen bolshevikit kehottelivat suomalaisia aateveljiään ottamaan vallan, mutta nämä viivyttelivät sen verran että vastapuoli ehti järjestäytyä ja vallankumouksesta tuli sisällissota. Venäläi- nen sotaväki ei kovin suurin joukoin halunnut siihen osallistua, ja valkoiset saivat osan väestä internoiduksi. Venäläisistä vapaaehtoisista ei ollut paljon apua Suomen punakaartille, ja saksalaisten painostuksesta neuvosto- hallitus joutui vetämään kaiken väkensä pois. Myös laivasto väistyi keväisten jäiden läpi Helsingistä Kronstadtiin. Venä- jän sotavoimien poistuessa Venäjän valta väistyi Suomesta.
Pertti Luntinen