Valveutuvien suomalaiskansallisten pyrintöjen olemassaolon ilmauksiin kuuluu vaatimus, jonka mukaan yhteiskuntamme sivistyneiden luokkien olisi luovuttava kulttuuristaan, ellei sen sisällöstä, niin ainakin sen muodosta ja siitä kielestä, joka sitä kannattaa. Tämän luokan äidinkielenä on jo pitkään ollut ruotsi, ja sen kasvatus on olemukseltaan täysin germaaninen. Jotta kulttuurista tulisi yhtenäinen ja maahan luotaisiin kaikista yhteiskunta-aineksista koostuva todellinen kansakunta, näiden luokkien olisi sanouduttava irti henkisen olemuksensa, ajatustapojensa ja näkemystensä ulkoisista merkeistä, jotka ovat tähän asti saaneet ilmauksensa meidän korkeimman kulttuurimme äidinkielen, ruotsin välityksellä.
Vaatimuksen pohjana olevia ponnisteluja on pidettävä arvossa, sillä ne tähtäävät epäilemättä siihen lopulliseen päämäärään, johon meidän kaikkien vaivannäön tulisi suuntautua sekä aineellisilla että henkisillä aloilla. Mutta kun näkemys esitetään mainittuun suuntaan tapahtuvan välittömän muutoksen vaateena, sitä on mahdoton noudattaa ja se on itse asiassa epäoikeudenmukainen.
Ei ole ajateltavissa, että kansa, jonka kielessä ovat vastineet yksilöiden ajatuksille, tunteille, katsantotavoille ja koko henkiselle olemukselle, voitaisiin saada rauhallisella päätöksellä siirtymään toiseen kieleen. Toimenpide saattaisi sen väistämättä ja pitkäksi aikaa täysin luonnottomaan ja teennäiseen tilaan, ja vasta monia vaikeuksia voitettuaan se saavuttaisi aiemman helppouden, joka leimasi sen kaikkia yhteyksiä, yleistä kanssakäymistä ja ylipäänsä henkistä toimintaa. Meidän kieliolojemme historiallinen kehitys on ollut sellainen, että suomi, joka oli vielä pitkään ruotsalaisen kulttuurin maahantulon jälkeen ainoa vallitseva kieli, on joutunut vähitellen luopumaan vallastaan korkeammilla sivistystasoilla. Ruotsin kieli puolestaan tunki maan alkukieltä syrjään vastustamattomalla voimalla, sil lä se oli yhä enemmän alaa voittavan germaanisen kulttuurin väline ja sitä tuki Ruotsin kukoistava kirjallisuus. Ei ole mahdollista, että tämä vuosisatojen historian väistämättömäksi osoittama kehityskulku voitaisiin kääntää ilman olosuhteiden täydellistä muutosta ja ilman uusien tekijöiden vaikutusta, joka antaisi myös kansakunnan sivistykselle uuden suunnan.
Viime aikoina on alettu menestyksekkäästi ja ansiokkaasti uurastaen levittää sivistystä niille luokille, jotka ovat vielä säilyttäneet väärentämättöminä aidon suomalaisuutensa kielen, tapojen ja katsantokantojensa suhteen. Sen ohella on pyrkimysten päätavoitteena ollut näiden varsinaisten suomalaisten luokkien kielen muokkaaminen, sen kohottaminen luonnontilasta kehittyneeksi kirjakieleksi. Ei voida kieltää, että pyrittäessä tavoitteeseen, joka on todellisen suomalaisen kansallisuuden muodostaminen, tällainen menettely perustuu paljon syvällisempään käsitykseen historiallisten syiden ja vaikutusten yhteydestä kuin ruotsin kielen rajoittamisen vaatimus, jota ei voida toteuttaa. On jopa myönnettävä, että se on nykyoloissa ainoa oikea tapa. Sillä mitä muita keinoja voidaan edes ajatella kuin että luodaan jotakin uutta kehittämällä nykyisiä suomalaisia aineksia ja muodostetaan suomalainen sivistyneistö nostamalla suomalaisia yhteiskuntaluokkia? Tässä ei tule kysymykseen ennen noudatetun kehityskulun kääntäminen, vaan edessä on uusi ja kokeilematon tie, jonka pitäisi itsestään johtaa varmaan päämäärään.
Silti me olemme sitä mieltä, että tämänsuuntaiset pyrkimykset eivät pysty yksinään saamaan aikaan tavoiteltuja tuloksia, vaikka ne osoittavatkin suurta sinnikkyyttä ja ansaitsevat uhrauksillaan tulevaisuuden kiitokset. Me olemme varmoja siitä, että kaikki tämän alan vaivannäkö osoittautuu lopulta sittenkin hedelmättömäksi, ellei yhteiskuntamme oloissa tapahdu muutosta, ellei julkiseen elämäämme saada uutta elementtiä. Suomea puhuvat yhteiskuntaluokat koostuvat lähes yksinomaan maanviljelijäväestöstä, ja kansallisten pyrintöjen on täytynyt tukeutua pelkästään tähän säätyyn. Mutta olosuhteiden luonteesta johtuu ja niistä tulee riippumaan vielä pitkän aikaa, että maata viljelevä luokka on sivistykseltään ja kulttuuriltaan yleensä askelen verran muista jäljessä. Sitä paitsi se ei pysty saamaan vaikutusvaltaa ja tuomaan esiin omaa olemustaan yhtä painokkaasti kuin muut luokat, koska se on eristynyt. Tähän johtaa elinkeino harjoittajansa, ja niin heiltä puuttuu yhteisöelämän keskityskohteita. Nämä edellytykset painavat sen tähden jatkuvasti leimansa koko yhteiskuntaelämään ja antavat sille sen itsensä valitseman suunnan. Niinpä vain uuden yhteiskuntaluokan luominen - sen synnyttäminen kansan omista riveistä - suo mielestämme kunnollisen tuen kaikille tässä mainituille pyrkimyksille ja varman takeen niiden menestymiselle.
Se yhteiskuntaluokka, jota me nyt tarvitsemme luomaan keskuuteemme aitoa kansallista elämää, ei voi olla muu kuin teollisuusväki. Kotimainen teollisuutemme on erittäin heikosti kehittynyt. Se on vasta alullaan, ja monia esteitä, joista pahin on yleinen köyhyys ja pääoman puute, on yhä sen perustamisen tiellä. Täytyy toivoa, että ne voitetaan, sillä meidän mielestämme ei kansallisilla pyrinnöillä ole tulevaisuutta ilrnan teollisuutta, ei mahdollisuutta nähdä ponnisteluja menestyksen kruunaamina. Teollisuus on lähempänä julkista elämää kuin maanviljely, ja perusväestön helmasta syntyneenä se yhdistää kielensä ja kansallisen omalaatuisuutensa ajankohdan yleiseen kulttuuriin. Korkeamman koulutuksen ansiosta, joka sen edustajien on pakko hankkia, he pystyvät sellaiseen mihin maata viljelevä luokka ei kykene, nimittäin vastustamaan siihen asti yksinään koulutusta saaneiden luokkien vaikutusta yhteiskuntaan. Juuri tämä vaikutusvalta on aiheuttanut sisäisen murtuman, josta meidän kansamme on kärsinyt ja kärsii edelleenkin. Taipumuksellaan keskittää yhteiskuntaelämää paikallisesti se sitä paitsi hankkii tukikohtia, joita yhteiskunnalta nyt puuttuu ja joita se aidon kansallisen luonteen omaksuakseen tarvitsee eten kin sisänaassa, koska tämä on säilyttänyt alkuperäisyytensä paremmin kuin rannikkoseudut.
Sanalla sanoen teollisuus on meillä välttämätön ehto aidon kansallisen hengen tulevalle kehitykselle. Ei siis pidä luulla, että teoreettinen tie, jota kansallisissa riennoissa on tähän asti eniten seurattu, olisi sinänsä riittävä ja pystyisi yksinään johtamaan päämäärään. Sen saavuttamisessa on käytän nön toimilla oleva tuntuva osuus, meidän nähdäksemme jopa ratkaiseva osuus. Ja ajan vakavuus vaatii meitä ponnistelemaan päämäärään kaikin keinoin. Meidän on muistettava, että kyseessä on elämä tai kuolema ja että tulevaisuus asettaa meidät kerran vastuuseen siitä, mitä olemme teh neet tai jättäneet tekemättä.
Carl Immanuel Qvist
Wiborg 15.2.1856.
(suom. Suomen historian dokumentteja 2)