LAINOPILLINEN KÄSIKIRJA
Yhteiseksi sivistykseksi.
Ruotsiksi kirjottanut ja lisäyksillä korjannut
Johan Philip Palmen,
Suomentanut
Elias Lönnrot.
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1863.
----------------------------------------
Esipuhe.
Ruotsissa, josta Suomi on saanut oikeus- ja kansallistilansa perustuksen, löytyy vanha laki, joka lausuu seuraavan tärkeän totuuden:
Maa on la´illa asuttava, ei väkivallalla, sillä missä laki vallitsee, siellä maa on hyvässä tilassa.
Ainoastaan lyhytmielisyys saattaisi arvella tällä lauseella ei ymmärrettävän muuta, kun että niiden virkakuntain, joiden hoidettavana laki on, tulisi käyttää lakia. Sillä käytännöllä on syvempi perustuksensa. "Jos kaikki pysyisivät oikeudessa, niin lakia ei tarvittaisikaan", sanoo Ruotsin la´insäätäjä v. 1296. Jos kuki kansajäsen tarkoin muistaisi oikeutensa ja velvollisuutensa, niin olisivat sekä laki että sen käytäntö tarpeettomia. Mutta vuosituhannet todistavat tämän hyvin suotavan asian onnistuneen ainoastaan ajatukselle, ei itse työssä. Päin vastoin nähdään la´in sääntöjä tarvittavan sitä enemmin, mitä edemmäksi kansalliselämä on joutunut.
Järkähtämätön totuus on kuitenki se, että la´in noudattaminen, johon kunki maan ja kansan menestys perustautuu, parhaastansa on maan asujain vallassa. Mitä hartaammasti ja vilpittömämmästi maan asujat seuraavat lakia, sitä huokeammin voivat ne virkakunnat, joiden tarvetilassa tulee erityisten ihmisten oikeuskohtia suorittaa, sen ylen huolettavan velvollisuutensa täyttää.
Mutta la´in seuraamista varten vaaditaan tieto ei ainoastaan sen eri säännöistä, vaan myös sen järjellisestä perustuksesta ja aikaansa sopivaisuudesta. Epäiltävää on kuitenki, josko sitä tietoa liioin löytyy kaikilla oppineillakaan meidän maassa. Usein kyllä kohdellaan lakia vastahakoisuudella ja ylenkatseella, niinkuin olisi siitä enemmin haittaa vapaudelle, kun mitään hyvää erityisille ihmisille tahi kansalle. Myös on moni valmis mestaroimaan lakia, niin että hän ilman parempaa tietoa sen säännöistä, järjestyksestä ja historiallisesta perustuksesta, antauu moittimaan sitä ja ehdottelemaan sille parannuksia.
Muuta varsinaista keinoa semmoisten erhetysten poistamiseksi ei löydy, kun se, että lakisääde pääperustuksineen saatetaan yleisemmin tutuksi ja sille annetaan sijansa yhteisen sivistyksen piiristä. Kokeeksi sitä varten onki tämä kirja toimitettu, joka nyt ilman mitään korkeampaa tarkotusta on ulos lähtevä. Arvattavasti voidaan sitä vastaan kyllinki muistutuksia tehdä, mikäli eri lukijat siinä kaipaavat yksi yhtä, toinen toista.
Kirjantekijän aikomus ja tarkotus on ollut, saada niin lyhyesti ja selvästi, kuin suinki mahdollinen, kuvatuksi yleisen lakitieteen pääperustukset säänteisessä järjestyksessä sekä kotimaamme lakisääteen tärkeimmät kohdat aikaperäisessä tointumisessaan, ynnä 1734 vuoden la´in perusteet ja Suomenmaan nykyoloisen valtioasetuksen. Enimmän on se työtä vaikeuttanut, kuinka aineet tulisivat parhain valituiksi ja ja ne sitte lyhyesti ja itsekunki käsitettävästi esitetyiksi. Lakipykäläin ja asetusten osottaminen on pois jätetty, koska kirjan koko niistä olisi kasvanut paljon suuremmaksi, ja ne myös usein olisivat olleet vaikeat sovittaa niin kovin supistettuun tilaan. La´inoppineet niitä ei kaipaa, ja muille lukijoille ne vain olisivat enemmin hämmennystä, kun mitään hyötyä saattaneet.
Toivoni mukaan ne, jotka eivät varsinaisesti harjottele la´inoppisia tieteitä, voivat tästä kirjasta saada jonkun yleisen tiedon kotimaamme kansallisesta tilasta, joka tieto jo täytyyki yhteiseen sivistykseen kuuluvaksi lukea. Mitä erittäin koskee lakitieteen oppilaisiin, niin toivoisin heillenki olevan hyötyä tästä kirjasta, joka ikään kuin matkalle neuvojana antaa heille siitä yleisen silmäalan ja raivaa tien lakitieteen perustuksille.
Alkuperäisesti ilmautui tämä kirja v. 1859 ruotsinkielisenä, josta sitte läpikatsottuna, korjattuna ja myöhemmin tulleilla uusilla lakimuutoksilla lisättynä, nykyinen suomennos toimitettiin, Sen luvun sijasta ruotsinkielisessä kirjassa, jossa kerrotaan la´inoppikirjallisuudesta ruotsin kielellä, on suomentaja kirjan lopulla selittänyt, mitä suomen kielellä samassa aineessa tavataan.
Lopuksi en taida muuta, kun ilolla muistella sitäki suurta edistystä, jonka kotimaamme kallis suomenkieli tällä käännöksellä on voittanut ei ainoastaan tieteellisessä suhteessa yleisesti, mutta myös erittäin la´inopillisella alalla. Ei tarvinne muistuttaa, kuinka mainittu kieli sen kautta on ottanut hyvän askelen eteenpäin päästäksensä luonnollisten oikeuttensa suupuheelliseen ja kirjalliseen nautintoon niin oikeustuvissa, kuin yliopistonki lukusaleissa; ja tästä edusta on ei ainoastaan kirjantekijä vaan myös koko isänmaa kirjan korkeasti kunnioitettavalle suomentajalle ikuisessa kiitollisuuden velassa.
Helsingissä, toukokuussa 1863.
J. Ph. P.
SISÄLLYSLUETTELO:
Johdanto.
1. Ihmisten tietämä, sen aineet ja muoto. Tiede. Tiedetten yleinen jako eri alkuinsa suhteen.
3. Oikeustiedon yleinen käsitys.
4. Oikeuskäsitteen perustelma.
5. Oikeuden perustus ja lakien kautta muodostuma.
6. Oikeuspakko ja siitä alkunsa saava erotus
velvollisuutten välillä.
7. Valtio, oikeuden perusehtona.
8. Valtion pakkous ja synty.
9. Oikeussuhteen ja oikeustilan käsitys.
10. Säätönäinen oikeus.
11. Säätönäisen oikeuden alkuperä.
12. Säätönäisen oikeuden ulkopuolinen vaade.
13. Tavanomainen oikeus ja kirjoitettu laki.
14. Lakien yhteinen sisästö ja käytäntö.
15. Lakien erilaisuus la´inalaisten suhteen.
16. Lakien erilaisuus voimapiirinsä suhteen.
17. Tarkempi määräys oikeustiedon käsitteestä
eri haaroinensa. Oikeussäännöstö.
18. Oikeushistoria ja säätönäisen oikeuden järkeisoppi.
19. Oikeustiedon yleinen tarkotus ja tieteellinen asento.
ENSIMÄINEN OSA.
La´inopin alustelma.
1 Luku. Oikeustiedon säänne ja jako.
I. Valtio-oikeus.
(sis. 9 alalukua)
II. Keskuusoikeus.
(sis. 8 alalukua)
III. Rikosoikeus.
(sis. 12 alalukua)
IV. Elanto-oikeus.
(sis. 9 alalukua)
V. Vallinto-oikeus.
(sis. 4 alalukua)
VI. Kirkkola´inoppi.
(sis. 3 alalukua)
VII. Sotala´inoppi.
(sis. 2 alalukua)
VIII. Valtiotuloin ja varain la´inoppi. (sis. 4 alalukua.)
Valtion ulkonainen oikeus eli kansaoikeus.
(sis. 3 alalukua)
2 Luku. Suomen lakisääteen historia.
(sis. 13 alalukua)
TOINEN OSA.
1734 vuoden la´in ja siihen kuuluvain asetusten yhteenveto.
1. Lain säänne yhteisesti käsitettävällä perustalla.
2. Jatkanto.
I. Naimiskaari.
(sis. 6 alalukua)
II. Perintökaari.
(sis. 10 alalukua)
III. Maakaari.
(sis. 9 alalukua)
IV. Rakennuskaari.
(sis. 8 alalukua)
V. Kauppakaari.
(sis. 6 alalukua)
VI. Rikoskaari.
(sis. 17 alalukua)
VII. Rangaistuskaari.
(sis. 2 alalukua)
VIII. Velkomuskaari.
(sis. 4 alalukua)
IX. La´inkäyntikaari.
(sis. 16 alalukua)
KOLMAS OSA.
Suomen Perustuslakien ja valta-asetusten yhteenveto.
1. Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas. Majesteetioikeudet.
2. Valtiopäivät ja maan säädyt.
3. Valtiopäivätoimet. Lakisääde.
4. La´inhoide ja hallitusvirastot. Keisarillinen Suomen
Senaati.
5. Keisarillisen senaatin täysikokous.
6. Oikeusosasto.
7. Talousosasto.
8. Jatkanto.
9. Kenraalkuvernöri.
10. Jatkanto.
11. Kenraalkuvernörin varavirkainen ja kanslia.
12. Keisarillisen senaatin prokuraatori.
13. Keisarin kanslia ja Suomen valtasihtieristö.
Suomenmaan asiain komitea.
14. Jatkanto.
15. Yli- ja alaoikeustot.
16. Jatkanto.
17. Maaherrat ja läänihallitus.
18. Jatkanto.
19. Kaupunkien asetus.
20. Jatkanto.
21. Yliopiston ja hiippakunnan hallitus.
22. Painotutkintovirastot.
23. Lääkintähoteisto. Vaivaishoito.
24. Suomen pankki.
25. Tulli. Luotsi- ja valotornilaitos.
26. Maamittausto ja metsähoteisto.
27. Vuorihallinto ja kontrollilaitos. Teollisuusjohtokunta.
28. Vesi- ja tieyhdistystö. Postilaitos.
29. Yhteisten rakennusten johtokonttori. Sotaväen
hoiteisto eli sotakommissariaati.
30. Tutkinto- eli revisionilaitos.
31. Virkaanasetuslait.
32. Viralliset velvollisuudet ja oikeudet. Viralta pois-
panentaisuus. Virkaero.
33. Kunta-asetus.
34. Kansalaisten yleiset oikeudet ja velvollisuudet.
35. Aatelissäädyn erioikeudet.
36. Papis-, porvari- ja talonpoikaissäädyn erioikeudet.
Lisäys. Lainopillinen kirjallisuus.
(sis. 3 alalukua)
Sanasto. s. 251
TOINEN OSA.
VI. Rikoskaari.
1. Uskontorikos. Valtiorikos.
Uskontorikoksia ovat ne joilla loukataan valtion uskonopillista järjestystä, ja semmoisia ovat: Jumalan ja sakramenttien pilkkaaminen, Jumalan sanan ja jumalanpalveluksen häväistys, josta laki määrää 96:n tahi 192:n markan sakon ynnä kirkonrangaistuksen, suurimmassa mitassa hengenrangaistuksen; luopuminen evankelisesta opista ja väärän uskon levittäminen, josta seuraa maasta-ajo ja kansallisten oikeutten menettäminen Suomessa; yhteisen jumalanpalveluksen häiritseminen hälinällä, juovuksissa ololla tahi muulla pahalla menolla, jota seuraa 48:n tahi 96:n markan sakko ja kirkonrangaistus; kirous, joka sikäli kun se tapahtuu ajattelemattomuudesta ja pahasta tavasta, erinäisesti, tahi julkisesti väen kokouksissa, oikeuston edessä tahi jumalanpalveluksessa, rangaistaan vähintään 1 markan 92 pennin, korkeintaan 76 markan 80 pennin sakolla; ja sapattirikos, jolla ymmärretään rikoksen tahi muunki pakottoman työn tekemistä sunnuntaina tahi pyhäpäivänä kello 4:stä aamulla kello 9:ään ehtoolla, josta tulee sakkoa 19 markkaa 20 penniä, ilman mitä laki rikoksesta erittäin määrää.
Valtiorikoksia ovat ne, joiden kautta valtiollinen yhteiselo joutuu vaaraan. Semmoisia ovat: maansa petos laveimmassa merkinnössä, majesteetinrikos, salavehkeisyys ja kapina. Maansa pettäjäksi sanotaan sitä, joka alamaisvalansa ja uskollisuutensa maan ruhtinasta kohtaan unhottaen väkivaltaisesti kohtelee häntä, hänen puolisoansa tahi heidän lapsiansa, tahi tarttuu aseihin valtakuntaa vastaan, tahi miettii salaisia hankkeita ulkomaalaisen tahi kotimaan asukkaan kanssa ruhtinasta ja valtakuntaa vastaan, niiden vahingoksi ja turmioksi, taikka pyytää vihollisellen antaa valtakunnan omaisuutta, maata, kansaa, sotaväkeä, linnoja, varahuoneita, laivoja ja muuta sellaista. Semmoisesta rikokssta ja osallisuudesta siinä, sekä huolimattomuudesta sellaisten hanketten estämisessä ja ajallansa ilmottamisessa, laki määrää kovimman hengenrangaistuksen ja kaiken tavaran kruunulle menettämisen. Jos petoksesta ei olisi mitään vahinkoa seurannut, niin syyllinen kuitenki tulee henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettämään. Sama rangaistus, kun maansa pettäjällä, on sillä, jonka tietoon on uskottu esivallan salaisia neuvopiteitä valtiohoidon asioissa, jos hän ne ilmi antaa. Jos joku vieraalta vallalta vastaan ottaa jonkun lahjan, puoltaaksensa sen etua ruhtinasta ja maata vastaan, niin tulee hän henkensä ja saman lahjan menettämään; mutta virkamies, joka ilman sellaisettaki tarkoituksetta vastaan ottaa lahjan, laimin lyötyänsä siihen ruhtinalta lupaa pyytää, menettää kunniansa, virkansa ja lahjansa.
Majesteetinrikoksen tekee se, joka häväisevästi puhuu tahi krjottaa jotain ruhtinasta, hänen puolisoansa tahi vallanperillistä vastaan; ja siitä seuraa hengenrangaistus. Salavehkeisyydellä ymmärretään sitä, kun houkutellaan kansaa tottelemattomuuteen valtiasta tahi sitä vastaan, joka esivallan puolesta jotain käskee. Siitä on hengenrangaistus, ja päälliseksi, jos kapina siitä nousisi, omaisuudenki menettäminen. Kapinaksi sanotaan, kun enemmin ihmisiä yhdessä nousee esivaltaa julkisesti vastustamaan. Kapinan nostajat saavat vastanimitetyn rangaistuksen, osamiehistä tuomitaan joka kymmenes pää hengenrangaistukseen arvan heittämällä, ja ne muut kovimpaan raipparangaistukseen tahi vesi- ja leipävankeuteen; vähempiosaisten rangaistus sovitetaan asian mukaan. Sen surmaamisesta, joka pyytää asettaa kapinan, on kovennettu hengenrangaistus, kapinoitsijan surmaamisesta ei mitään.
VII. Rangaistuskaari.
I. Rikosten ilmianto. Vankein hoito. Hengenrangaistuksen täytäntö.
Suuret rikokset ovat viipymättä oikeustoon ilmotettavat, jonka tehköön joko asianomainen itse, taikka nimismies, tahi kaupunginviskaali, joka kruunun puolesta tulee niistä syylliselle rangaistuksen vaatimaan. Hengenrikoksista ja muista sellaisista, joista ehdoton ruumiinrangaistus seuraa, pitää syyllinen kiinni pantaman ja asian tutkintoaikana vankeudessa pidettämän, jota ei kuitenkaan tehtäkö aatelusten kanssa, eikä pappien ja talollisten maamiesten, ellei heitä tavata juuri rikostansa tekemästä tahi työtänsä pakenemasta, taikka että oikeusto tahi asianomainen polisivirka laillisista syistä ja perustuksista sen ilman katsoo tarpeelliseksi. Semmoisia vankeuksia ovat läänin vangistot, jotka suorastaan ovat maaherran huolenpidossa, ja kaupungin vangistot, joista majistraatin tulee maaherran tarkastamalla vaari pitää. Rangaistusvankeuksiksi sanotaan niitä, joihin pahantekijät tuomitaan erilaisia rangaistuksia rikoksistansa kärsimään, joka voipi tapahtua joko läänin vangistoissa tahi vankilinnoissa, ojennus- ja kurihuoneissa. Vangin tulee päivävaraksi saada määrätty leipä ja jauhot tahi maltaat sekä 12 penniä rahaa, ja matkalla ollessa 28 penniä yleensä; mutta naiselle, jolla on pieni lapsi, annetaan puolta enemmin, ja kaksitoista vuotta nuoremmalle lapselle, joka ei enää kaipaa äidin hoitoa, 2/3 osaa täysi-ikäisen vangin muonasta, joka kaikki on kruunun varoista maksettava. Vakuutukseksi siitä, ettei syyllisiä pidetä kiinni ja vankeudessa kauvemmin, kun tarve ja laki vaatii, pitää vankilistat, jotka sisältävät vankien nimet, rikokset, tuomiopäätteet heistä jne., kuukausittain maaherran kautta hovioikeuteen tutkittavaksi laitettaman, ja sieltä ne sitte menevät keisarillisen senaatin prokuraatorille. Kun kovista hengenasioista syyhyn saatu pahantekijä tutkintoajalla kuolee vankeudessa, niin ruumis annetaan telottajan maahan kaivaa mestauspaikalle tahi erakkoon metsässä; muiden suurten pahantekijäin ruumiit saapi ilman telottajatta erillensä kirkkomaahan haudata.
Hengenrangaistukset ovat osiksi tavallisia, jotka tapahtuvat mestaamalla tahi hirttämällä, osiksi kovennettuja, jotka toimitetaan ruhjomalla (ainoastaan yhdessä erinäisessä tapauksessa), tahi oikean käden ennen mestaamista poikkilyömällä, tahi ruumiin poikkilyötyine osinensa jälestäpäin teilaamalla tahi polttamalla. Naisia ei kuitenkaan ole hirtetty eikä teilattu, vaan muuten mestattu ja roviolla poltettu. Ennen surmaamista tulee papin valmistaa vanki kuolemaan; myös on rikostuomio vankeudessa pahantekijälle ja mestauspaikalla kansan kuullessa julistettava.
Rangaistuksen toimittaa telottaja, jonka vaimonensa, lapsinensa ja palkollisinensa laki ottaa erityiseen suojaansa, niin että jos häntä itseä tahi hänen väkeänsä mestauspaikalla tahi muualla heidän toimituksensa tähden kivitetään, lyödään tahi pieksetään, on siitä sakkoa 384 markkaa jokaiselle semmoisessa väkivallassa osalliselle. Jos telottaja mestaustyön julki viallisesti toimittaa, on hänelle siitä asian mukaan sakkoa tahi ruumiinrangaistus. Kun pahantekijää rikoksestansa ei hirtetä, polteta tahi teilata, taikka kun tuomiossa ei erittäin määrätä, kuinka hänen ruumiinsa kanssa kuoleman jälkeen on menetettävä, tehtäköön silloin, kuin edellä on sanottu niistä pahantekijöistä, jotka vankeudessa kuolevat.
KOLMAS OSA.
Suomen perustuslakien ja valta-asetusten yhteenveto.
1. Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas. Majesteetioikeudet.
Sittekun keisari Aleksander I v. 1808 julisti Suomen olevan Venäjän valtakunnan yhteydessä, on Venäjän keisari Suomen suuriruhtinan nimellä sen hallitsijana, noudattaen maan entisiä peruslakeja, jotka hänen majesteettinsa v. 1809 vahvisti, ja joille sittemmin on tullut muutamia tarpeellisia lisäyksiä ja mukauksia. Keisarilla on täysi valta hallita, rauhotuttaa, pelastaa ja suojella maata; vahvistaa ja käyttää oikeutta ja totuutta sekä kieltää ja poistaa vilppiä ja vääryyttä, niin ettei kukaan kärsikö vahinkoa henkensä, kunniansa, ruumiinsa, tavaransa ja onnensa puolesta, ennenkun on laillisesti voitettu ja asianomaisessa oikeustossa tuomittu. Samoin on hänellä valta julistaa armoa, antaa kunniapalkintoja niille, jotka uskollisuudella, kunnolla, urhoollisuudella, tieteillä ja taiteilla ovat ansioa voittaneet, ja takaisin antaa hengen, kunnian ja tavaran niille, joilta ne ovat pois tuomitut. Mutta kun valtakunta on avara ja toimituksia enemmin ja tärkeämpiä, kun mitä keisari yksinään voisi suorittaa, niin on hänellä siinä apuna erinäisiä oikeustoja ja virkakuntia, jotka pitävät huolta kaikista maan yhteisistä töistä ja toimista. Näillä on itsekullaki laillisella alallansa valta keisarin ja virkansa puolesta hallita alaisiansa, muistuttaa heitä velvollisuuttensa täyttämisestä ja vaatia heiltä tiliä toimituksistansa, josta kaikesta, samoin kuin omistaki virkatöistänsä, ovat velvolliset keisarille antamaan tarpeellisen ja määrätyn tiedon. Arvattavasti keisarilla siis myöski on valta mieltänsä myöten määrätä kaikista maassa löytyvistä viroista, joihin Suomen miehiä pitää asetettaman.
(osia)