Syy, minkä tähden komitea yleensä luulee ettei seurakunnan enempää kun valtionkaan tule estää ketään liittymästä siihen uskokuntaan, johon hän vilpittömän uskonsa vuoksi haluaa kuulua, on se, ettei todellista jumalisuutta taida olla ilman vapautta, kuin ei myöskään vapautta, sen sanan korkeimmassa ja syvimmässä merkinnössä, taida olla ilman uskontoa. Ei mikään ole niin suureen määrään sydämen, so. varman tiedon ja omantunnon asia, kuin usko. Tämä, ollaksensa ihmisellä todellinen, tarvitsee sydämen vapaata taipumista; jos toisin on laita, niin ei se ole muu, kun kauhea valhe. Jos siis tahdotaan jonkinlaisilla ulko keinoilla vaatia ihmistä erääsen uskoon, niin se on varsin vastoin sekä asian luontoa että myöskin todellista jumalanpelkoa. Kaikki siteet, jotka haittavat nyt puheissa olevaa uskonnon vapautta, vaikka olleekin niiden aiheena vilpitöin ja hyvää tar koittava pyrkiminen sille kannalle, että kaikkein täytyisi ottaa hyväksensä se usko, joka oikeaksi tunnustetaan, ovat kristillisyyden puolelta katseltuina hyljättävät sielläkin, missä tämä usko todella onkin oikea, koska eivät sovi yhteen evankeliumin hengen kanssa. Kristillisyyden edistäminen kristittömillä keinoilla on ikään kuin tahdottaisiin rakentaa hajottamisella. Ei tarkoitus pyhitä koskaan välikappaleita. Sellaisia välikappaleita, joita täytyy pitää hyljättävinä, ovat nyt kaikki ne hankkeet, joiden kautta joko seurakunta, säilyttääksensä kaikkia jäseniänsä totuudessa ja kirkollisessa yhteydessä, taikka valtio, muodostaaksensa kansakun nallista järjestystä kristillisen uskon mukaan, tahtoo ulkonaisella pakotuksella saada seurakunnan jäseniä pysymään sen uskossa ja tunnustukses sa sekä käyttämään hyväksensä sen armolaitoksia.
Ettei seurakunnan tule ruveta mihinkään sellaisiin hankkeisin, seuraa jo siitä, että seurakunnan olentoon kuuluu juuri vaikuttaminen ainoastaan sanalla eikä milläkään ulkonaisella väkivoimalla. Meillä on tässä ennen kaikkia Vapahtajamme esimerkki vaariin otettavana. Turhaan haetaan Hänen elämästänsä tahi sanoistansa jotakuta paikkaa, mikä taitaisi antaa perää sille luulolle, että Hän tahtoisi ulkonaisella pakotusvoimalla pitää ihmisiä koolla seurakunnassansa taikka saattaa heitä siihen. Ainoa tilaisuus, jossa Hän käyttää ulkonaista voimaa, on se, koska Hän ajoi kaupitsiat ja vaihettajat temppelistä ulos. Mutta tämä oli varsin toista, kun pakottaminen sisälle seurakuntaan; oli ajamista ulos. Sitä vastaan, kun uskontoin säätäjät sekä ennen että jälkeen Vapahtajan ovat kokeneet ulkonai sen väkivallan voimalla enentää uskolaistensa joukkoa ja onnistuneetkin siinä, josta Islam vielä on surettavana todistuksena, ei Jesus ensinkään ajatellut niin tehdä, ja Hän ei olisi taitanutkaan valita tämmöistä keinoa, paitsi kieltäin koko kutsumuksensa. Päin-vastoin näkyy se kaikessa Vapahtajan ahkeroitsemisessa Jumalan valtakunnan levittämiseksi, että Hän käyttää ainoastaan sanan voimaa ja, milloin sana uskottomuudessa hyljätään, murheKii sitä vastahakoista kansaa, joka ei tahdo tuntea etsikkonsa aikaa. Koska Zebedein pojat tahtoivat kutsua tulta taivaasta kadottamaan Samarialaisten kylää, johon ei Häntä otettu vastaan, sanoo hän: "ette tiedä minkäkaltaisen hengen te olette". Hän, joka ajoi koron-ottajat temppelistä ulos ja niinmuodoin esimerkillänsä pyhitti vakaisen kurinpidon seurakunnassa ja niitä vastaan, jotka tahtovat luvattomasti siihen tunkea taikka jäädä olemaan, Hän määräsi opetuslapsillensa, tämän armon hylkäämisen asiassa, sanoin: "kussa ei kenkään ota teitä vastaan eikä kuulee teidän sanojanne, niin menkäät ulos siitä huoneesta taikka siitä kaupungista, ja puhdistakaat tomu teidän jalvoistanne". Ja Vapahtajan mentyä pois seurasivat Hänen opetuslapsensa tässäkin kohdassa Hänen esimerkkiänsä. Varsin vastoin näitä perusteita on se, ensin Augustinin julkaisema, väärä selitys Vapahtajan sanoista: "vaadi heitä sisälle tulemaan", joka sittemmin on ruomalaisessa seurakunnassa (Roomalais-katolisessa kirkossa) hyväksi otettu, kuinmyös mainitun seurakunnan tätä selitystä noudattava käytös.
Mutta valtiokaan ei saa ruveta mihinkään sellaisiin pakotuksen toimiin. Sentähden ei sen myöskään tule antaa sellaisia lakeja, joista nyt puhutaan, eli sellaisia, jotka rankaisevat erhettyviä luuloja ja valta-uskonnosta luopumista kuin rikoksia. Ettei sen tule tätä tehdä, vaan päin-vastoin olla varsin kajoomata oikeus-määräyksillänsä ja antaa seurakunnan johdattaa sanan voimalla ja vakuutuksen kautta eksyviä oikealle tielle, ja missä tämä ei taida tapahtua, jättää asia Jumalan tuomion haltuun, näkyy jo siitäkin, ettei valtio rankaise lemmettömyyttä lähimmäistä vastaan, ei edes omia vanhempiakaan vastaan j.n.e., vaikka sellaisella lemmettömällä käytöksellä osotetaan teollisesti kiellettävän kristillisyyden pääkohtaa. Suurempi kovuus ei käy tässäkään laatuun; sillä harha-usko ei tule aina niin syvästä siveyden turmeluksesta kuin lemmettömyys. Se, että joku ei voi tulla samaan vakuutukseen uskon asioissa, minkä yhteisö pitää oikeimpana, ei ole yksinänsä mikään rikos yhteisöä vastaan. Eikä sekään, että hän rehellisesti tunnustaa tämän kunnottomuutensa ja sanoo tämän syyt kuinmyös sen uskon, joka hänellä on; ei edes sekään, että hän pitää ja puolustaa uskoansa. Ei myöskään löydy mitään pienintäkään johtoa Vapahtajan omissa tahi Hänen opetuslastensa sanoissa valtion puolelta pidettäviin pakotustoimiin kristillisen uskon ja tunnustuksen edistyttämiseksi.
(julkaistu: Suomen historian dokumentteja 2)