Joka ei ole väkisin painanut silmiänsä umpeen, havaitsee, joko hyvällä tai pahalla mielellä, että tässä maassa joku suuri ja syvä muutos on tekeillä. Kieliasia, tuo paljon seulottu, väliin ylenkatsottu, väliin pelätty ja kammottu kieliasia, on se käyte, joka päivä päivältä yhä enenevällä voimalla ryhtyy muodostamaan kaikkia olojamme uuteen kansallisempaan malliin. Se ei auta enää, että muutamat koettavat sitkeästi riippua kiinni entisyydessä, asettuen virkavoimansa tai luulotellun korkeamman sivistyksensä suojaan. Se ei myöskään auta, että koetetaan väitellä kaksikielisen kansallisuuden mahdollisuutta aatteelliselta kannalta. Kieliasia käypi eteenpäin niinkuin luonnonvoima, niinkuin välttämätön tekoasia, jonka etua tai haittaa ei ole punnitsemistakaan. Suomen kansa on ruvennut tuntemaan itsensä kansaksi, eikä enää suvaitse, että sitä mielivaltaisesti halkaistaan kahteen osaan. Jos joku vielä yrittää rakentaa jaon semmoisen, kuin Turun Hovioikeus äskettäin keksi, eroittamalla sivistyneet pois muka varsinaisesta Suomalaisesta väestöstä, niin semmoisella yrityksellä ei enää ole pontta eikä perää yleisessä miel'alassa, vaan raukeaa ja kukistuu auttamattomasti.
Sillä sepä juuri kielikysymyksen sydän ja ydin onkin, saada sivistyneet säädyt siirretyiksi niin lähelle tuota varsinaista Suomalaista väestöä, ett'ei niiden välillä enää mitään muuta eroitusta kielessä ja mielessä voisi syntyä, kuin mitä mukavasti mahtuu saman kansallisuuden rajoissa. Se on kyllä totta, että kielivaatimukset useinkin ovat olleet esiteltyinä, ei kansalliselta, vaan yhteiskunnalliselta kannalta. Koko se periajatus, joka viime vuosina on pakoittanut asianomaiset miettimään suomenkielen oikeuksia virkakuntain ja kouluin suhteen, on kuulunut: koska suurempi osa kansaa ei ymmärrä muka muuta kieltä kuin suomea, on välttämätön tarve, että tämä väestö saapi asiansa ajetuksi ja opetuksensa annetuksi omalla kielellään. Tämä periajatus on ollut sen puolesta hyödyllinen, että se kankeimmallekin käsitykselle on tarjonnut vastaan- sanomattoman totuuden. Nekin, joiden rinnassa ei vähintäkään kansallisuuden tuntoa elä, ovat kuitenkin olleet pakoitetuina tunnustamaan, että nykyinen tila sisältää tylyintä vääryyttä suomenkielisen väestön kansalaisoikeuksia vastaan, ja ovat siis yhteiskunnalliselta kannalta myöntäneet, että tämän väestön pitäisi saaman esim. asiakirjojaan suomeksi ja että sitä varten virkamiesten pitäisi osata suomea. Tämä myönnytys on vetänyt mukaansa toisenkin, että oppineissa kouluissa suomenkieltä pitäisi niin täydellisesti opetettaman, jotta kansa voi olla vakuutettuna vastaisten virkamiestensä suomentaidosta. Mutta siihen pysähtyykin melkein tykkönään se vaikutus, mikä on odotettava mainitusta yhteiskunnallisesta periajatuksesta. Paljaan oikeuden ja kohtuuden kannalta on jo melkein kylläksi, jos virkamiehet jokseenkin hyvin osaavat maan omaa kieltä suullisesti ja kirjallisesti käyttää, jos siis tämä jokseenkin hyvä taito kouluissa annetaan, ja lisäksi suomalaisille jollakin tavoin helpoitetaan pääsö sivistyksen varoihin, vaikka itse korkeampi sivistys ja virkamiesten äidinkieli yhtenään pysyy muukalaisena. Mutta kansalliselta kannalta tämä jokseenkin tila ei voi tyydyttää. Se on mahdotonta, että Suomenkansa voi kansana elää ja pysyä, jos eri säädyissä eri kielet pysyvät äidinkielinä. Ne miehet, jotka nykyistä sotkutilaa puolustaaksensa ovat väitelleet kaksikielisen kansallisuuden mahdollisuutta, eivät kumminkaan ole yrittäneetkään todistaa, että missään maassa koko maailmassa kansallista yhteyttä löytyisi kuin erikielisyyden raja käypi itse kansaluokkain välitse. Sveitsissä ja missä muualla kaksikielisyyden esimerkkiä on ko'ottu, käypi tämä raja paikkakunnittain, mutta kussakin paikkakunnassa ovat eri ihmisluokat ja säädyt kumminkin samankielisinä. Se keskinäinen yhteiskunnallinen ja kansallinen elämä, jota yhteinen kieli välittää, käypi siis edes paikkakunnittain säännöllisellä ja luonnollisella tavalla, jos kohta näiden eri paikkakuntain välillä heidän eri kielensä tähden ei voikkaan mitään varsinaista kansallistuntoa syntyä, niin voivathan kuitenkin muutamat yhteiset edut ja harrastukset väliaikaisesti toimittaa kansallistunnon virkaa. Mutta varsin toinen on asian laita, missä yli kokonaisen maan eri ihmisluokat ovat erikielisinä. Siinä kaksikielisyys ikäänkuin leikkaa poikki koko yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän ja matkaansaattaa ennen tai myöhemmin kansallista kuolemaa. Jos nyt nämä eri ihmisluokat jokseenkin ymmärtävät toisiaan, niin yhteiskunnalliset haitat tosin saattavat johonkin määrin poistua. Mutta kansallinen väli sitä vastoin pysyy auttamattomasti kylmänä ja vieraana, niin kauan kuin nämä ihmisluokat seisovat eri äidinkielen ja erikielisen sivistyksen perustalla.
Tätä totuutta vastaan ei auta tehdä sitä muistutusta, että kaikki ihmisluokat Suomenmaassa jo nykyiselläkin hetkellä tuntevat itsensä yhdeksi kansaksi, vaikka kieli ja sivistys heitä toisistaan niin jyrkästi eroittaa. Me emme suinkaan tahdo kieltää, että tällä hetkellä nuo erikieliset luokat kuitenkin tuntevat itsensä yhdeksi kansaksi; mutta syy siihen on juuri se, että he kaikki selvemmin tai himmeämmin aavistavat sitä kielellistä yhteyttä, jota ei vielä ole, ja sillä tavoin ennakoimalla elävät siinä kansallisessa yhteydessä, mikä vasta on syntymäisillään. Jos ei semmoista ennakoitsevaa kansallistuntoa olisi, ei olisi kansallinen tilamme ensinkään toisenlainen kuin Viron asukasten. Se on kansallisuuden harrastus, joka täällä tätä nykyä luopi kansallistunnon; pyrkiminen yhteyteen on jo väli aikaisesti meillä yhteytenä. Mutta jos tätä väliaikaista tilaa tahdottaisiin pysyväiseksi tehdä, silloin sen koko luonto ja vaikutus heti muuttuisi toisenlaiseksi. Ainoastaan sen kautta, että kaikki ihmisluokat Suomenmaassa pyrkivät kielelliseen yhteyteen, on niillä jo edeltäkäsin se yhteys harrastuksissa ja tunteissa, joka muutamain mielestä tekee koko kansallisuuden.
Meidän mielestä on siis selvä, että Suomen ihmisluokat tosin nykyiselläkin hetkellä ovat yhtenä kansallisuutena, mutta, hyvin muistaen, ainoastaan väliaikaisella ja katoavalla tavalla. Mutta käytännöllisissä toimissa tosin ei tätäkään väliaikaista tilaa sovi tykkönään laiminlyödä, jos mielitään siitä kasvattaa se tulevaisuus, johon se pyrkii. Isompi osa maamme sivistystä on tähän saakka vielä ollut ruotsinkielinen. Tätä tekoasiaa ei auta heittää huomaamatta, kun koetetaan kansallisuuden vaatimusten mukaan järjestää nykyiset olomme. Ruotsalaisuuden oikeus tässä maassa on entisyyttä, ei tulevaisuutta. Mutta entisyyden ja tulevaisuuden välillä seisoo nykyinen hetki, ja nykyisissä toimissa on siis tarpeellinen noudattaa välittävää käytöstä, joka ei unohda entisyyttä, mutta valmistaa tulevaisuutta.
Suometar 16/1865.