Elettiin nälkätalvea edeltänyttä syksyä. Sen syyskuun neljännen vastainen yö oli koettu ja nähty. Vähitellen maakunnissa saatiin tietoja hallasta, joka yhtä lailla oli vienyt viljan niin Pohjanmaan jokivarsipelloilta kuin Itä-Suomen korpitiloiltakin. Alkoi pelottava talven odotus: kuka tiesi varmasti seuraavan kesän näkevänsä?
Oltiin Hallinpenkin kestikievarin pihalla kello kahdeksan lokakuun ensimmäisen päivän iltana. Jyväskylän suunnasta, johon kestikievarin oma hevonen ja rattaat olivat postimies Mäkelää laukkuineen lähteneet viemään, juoksi huutaen talon renki Aleksanteri. Kuumissaan hän sai vaivoin tankatuksi, että postin kimppuun oli kahden virstan päässä hyökätty, häntä oli lyöty seipäällä selkään, postilaukku oli ryöstetty ja Mäkelä tapettu. Poika oli itse metsän kautta päässyt karkuun.
Kestikievarissa oli tuolloin paikalla useita henkilöitä: Mattila, kievarinpitäjä itse, nikkarinoppilas Juha Hermanninpoika, Immanuel Kauppila, joka oli juuri tuonut postin Länkipohjasta ja itsellisvaimo Helena Mariantytär. Juha juoksi herättämään apuun vielä kievarin pojan Juha Juhanpoika Mattilan, jonka tiesi olevan kievarin piian Marian aitassa. Useat henkilöt kiirehtivät siis katsomaan, miten oli käynyt. Matkalla hälytettiin vielä lisäväkeä Simolan torpasta, joka oli kievarin ja tapahtumapaikan, ns. Mustalaismäen, välillä.
Ihmiset olivat kiihdyksissään. Olihan kyseessä ilmeinen raaka veriteko, jollaisia ei samalla paikkakunnalla useinkaan ollut sattunut. Ryöstö oli vielä kohdistunut postimieheen, kruunun edustajaan, henkilöön, johon puuttumisesta sai ankaran rangaistuksen. Kun vielä tiedettiin, että Mäkelän laukussa oli ollut rahaa peräti kymmenen tuhatta markkaa, aiottu Nerkoon kanavatöiden aloituspääomaksi, ei ihme että jotakin tavatonta oli ilmassa.
Kun tultiin tapahtumapaikalle, Mäkelä makasi mäellä verissään, postivaunut oli ajettu metsikköön ja postilaukku lojui maassa rikottuna, kirjeet sikin sokin pitkin mäkeä. Posteljoonia oli lyöty päähän niin voimakkaasti, että pääkallo oli mennyt rikki. Hän oli heittänyt henkensä varmaankin heti.
Seuraavana aamuna aloitettiin tapauksen tutkiminen. Ensimmäiseksi kuulusteltiin asianosaisia. Kysyttiin renki Aleksanteri Maijanpojalta, miksei hän ollut tehnyt ensiksi hälytystä Simolan torppaan, joka olisi ollut tapahtuma- paikan lähellä, vaan oli juossut tuon muutaman kilometrin matkan takaisin kestikievariin. Aleksanteri vetosi pelästymiseensä ja hämmennykseensä - syyhyn joka tuntuisi varsin uskottavalta ja inhimilliseltä. Renki parka näytti näin sanoessaan kuitenkin "hyvin häirittyneeltä ja kasvoista muuttuneelta". Kun hänen hartioistaan ei tutkittaessa löytynyt kuin "sormenpään kokoinen punainen pilkku, joka ei ollut edes kipeä", vaikka hän väitti saaneensa seipäästä selkäänsä, "oli arwattavissa, että hän walehteli".
Kuulusteluja jatkettiin niin, että kunkin lähistöllä olleen tuli kertoa tekemisensä. Epäilykset alkoivat herätä ja kohdistua joihinkuihin nimenomaisiin henkilöihin viimeistään silloin, kun kuulusteltiin piika Maria Heikintytärtä. Hän kertoi maanneensa samassa vuoteessa Juha Juhanpoika Mattilan, kestikievarin pojan kanssa tuona iltana, kun äkkiä kuului porokellon ääni. Posti oli tulossa. Juha nousi ja sanoi menevänsä auttamaan postihevosen valjastamisessa. Kun Juha viipyi, Maria nukahti. Ei sanonut tienneensä ajan kulusta, mutta jonkin toven kuluttua Juha palasi. Poika oli kuitenkin kuumissaan ja yltä päältä hiessä. Kun Maria kysyi syytä tähän, Juha kertoi, että oli nukahtanut kestikievarissa ja siellä oli ollut liian kuuma. Pian tuli Juha Hermanninpoika herättämään Juhaa varkaiden takaa-ajoon.
Uusi kuulustelu järjestettiin lokakuun viidentenä päivänä. Tällä kerralla oltiin itse murhapaikalla. Pian huomattiin, ettei Aleksanteri kyennyt osoittamaan kohtaa, josta hän väitti juosseensa metsään. Pehmeään sammalikkoon olisi pitänyt jäädä selvät jäljet. Paikalta, missä postilaukku oli viilletty auki ja rahat viety, löytyi liinakankainen haavatuppo. Muistettiin, että Aleksanterilla oli ollut tuppo sormessaan kestikievarissa ennen ryöstöä. Tästä "... kaikesta ei Aleksanderi taitanut antaa minkään laista selitystä waan päin wastoin oli hämillään ja wastauksissaan sekawa". Renki parka alkoi olla todellisessa pulassa.
Nyt tiukattiin vuorostaan Juha Juhanpojalta, miksei häntä ollut näkynyt hevostenvaljastuspaikalla, vaikka hän oli Marialle kertonut menevänsä varta vasten auttamaan tässä toimituksessa. Juha väitti tulleensa paikalle liian myöhään. Hevonen oli jo valjaissa. Tämä tarina pystyttiin helposti osoittamaan vääräksi. Heikkilän aitta oli aivan kestikievarin vieressä. Mikäli Juha kuultuaan kellon äänen meni suoraan paikalle, mihin olisi tuo arviolta neljännestunnin mittainen aika voinut hävitä. Hän väitti edelleen menneensä kievarin vierastupaan kenenkään näkemättä. Tässä hänet keskeytti Immanuel Kauppila sanomalla: "Sinä valehtelet. Kamarissa ei ollut ketään muuta kuin Mäkelä ja minä, joka otin vastaan kyytirahan." Kylmäverisesti Juha muutti kertomustaan. Hän sanoi odottaneensa nurkan takana ja menneensä kamariin vasta, kun posti oli jo lähtenyt. Itsellisvaimo Helena Mariantytär oli tuolloin paikalla ottamassa vastaan Mäntän sahan postia. Hän kertoi, ettei Juhaa ollut näkynyt, vaikka hän Mäkelän pyynnöstä oli tätä etsinytkin. Postimiehellä oli nimittäin ollut tälle jotakin asiaa. Nyt oli Juhakin auttamattomasti puhunut itsensä pääsemättömiin. Kuulustelut johtivat siihen, että Juha ja Aleksanteri pantiin kiinni ja päätettiin viedä heidät Hämeenlinnan vankilaan.
Vankeja lähdettiin raudoissa kuljettamaan Hämeenlinnaan. Matkalle tulivat vastaan kruunun edustajat, varamaa- sihteeri Schluter ja nimismies Frey. Talviaistaipaleen kylässä jatkettiin kuulusteluja. Ei ole tietoja siitä, millaisia keinoja Schluter ja Frey käyttivät, mutta varsin pian Aleksanteri murtui. Hän tunnusti, että kun postivaunut Mustalaismäessä joutuivat hiljentämään vauhtiaan, Juha hiipi vaunujen oikealle puolelle ja löi leppäkangella Mäkelää päähän. Hän varmisti vielä tuloksen varaamallaan kivivasaralla, jolla iski armotta muutaman kerran postimiestä kasvoihin.
Selvästi Aleksanteri pyrki vyöryttämään syyn Juhan niskoille. He olivat kyllä jo pitkään yhdessä suunnitelleet ryöstöä, mutta hänen kertomuksessaan Juha tappoi Mäkelän, viilsi laukun auki ja piti kaikki rahat itsellään. Kun renkipoika oli yrittänyt mennä Simolan torppaan hakemaan apua, Juha oli uhkailemalla saanut hänet luopumaan aikeestaan. Juha tarvitsi aikaa, jotta ehtisi Marian avulla lavastaa itselleen alibin. Pyrkiessään kaikin tavoin mustaamaan Juhaa ja valkaisemaan omaa tahrittua mainettaan Aleksanteri kertoi, että hän luuli Juhan olleen syyllinen myös edellisenä keväänä sattuneeseen Mäntän postiryöstöön. Kievarin poika oli näyttänyt hänelle useita sadan markan arvoisia seteleitä. Näiden syytösten edessä moni olisi jo murtunut. Kylmäverisesti Juha Juhanpoika kuitenkin vain rohkeili ja naureskeli näille syytöksille. Sanoi olleensa aivan syyskuun loppuun asti Hämeenlinnan markkinoilla.
Aleksanteri oli tunnustanut, Juhaa vahvasti epäiltiin, mutta todisteet olivat edelleen vähäiset. Renkipojan asema huononi ratkaisevasti, kun nimismies paria päivää myöhemmin löysi hänen paitansa ryöstöpaikan läheisyydestä. Sen sisällä oli 7 000 markkaa ryöstettyjä rahoja. Hänen vakuuttelunsa omasta vähäisestä osuudestaan eivät enää vaikuttaneet uskottavilta. Edelleen löytyi verisiä vaatteita, joita Juhalla oli tuona lokakuun ensimmäisen päivän iltana ollut yllään. Juhakin alkoi olla ratkaisevasti kiipelissä.
Todisteet alkoivat olla raskauttavat. Molemmat olivat varsin vahvoja nuorukaisia, jotka saattoivat hyökätä aseistetunkin miehen kimppuun. Aleksanterista sanottiin, että vaikka hän olikin hieman alle kolme kyynärää pitkä, hän oli vahvarakenteinen. Juha, joka oli iältään vasta 21-vuotias, oli "yli kolme kyynärää, kaunis mustanwerewä kaswoiltaan, ilkeä katsannoltaan, teräwät silmäkarwat, mustat hywin ruokotut hiukset". Häntä pidettiin omavaltaisena ja kurittomana, jota hänen äitinsä oli aina pitkälle ymmärtänyt, isä sen sijaan aina ankarasti tuominnut. Todistettavasti Juha oli jopa uhannut surmata isänsä, mikäli tämä ei lakkaisi häntä arvostelemasta.
Juha Juhanpojan vaikeneminen kesti melkein jouluun asti. Tunnustus tuli 21.12. Hän myönsi, että he jo kauan olivat suunnitelleet postiryöstöä. Samalla hän myönsi myös osuutensa Mäntän postiryöstöön, vaikka raskauttavaa näyttöä häntä vastaan ei tästä rikoksesta ollut kertynytkään. Juhan äkkinäiseen murtumiseen, tunnustukseen, vaikutti ehkä osaltaan se, että hän oli sairastunut tyyfukseen, tuohon ajan tappajatautiin. Kuolemanpelko sai paatuneenkin, selvästi luonnevikaisen pojan tuomaan salat julki.
Myöhemmin sairastui tyyfukseen myös Aleksanteri. Miesten sairastaminen saattoi olla syynä siihen, että tutkintovankeus kesti pitkään. Tuomiot langetettiin Längelmäen välikäräjillä vasta vuoden 1868 juhannuksen aatonaattona. Silloin heidät tuomittiin ryöstömurhaajina molemmat koko vuoden 1734 lain ankaruudella "ryöstöstä ja murhasta sekä rahakirjeen varastamisesta menettämään oikean kätensä, päänsä poikkihakattavaksi ja teilattaviksi". Erityisen raskauttavana asianhaarana oli se, että teko kohdistui postia, valtion instituutiota vastaan. Kuolemanrangaistuksia ei tuolloin Suomessa toimeenpantu, ja kun miesten rangaistukset oli vahvistettu hovioikeudessa, heidät passitettiin Siperiaan.
Aleksanteri kuoli matkalla karkotuspaikkaa.
Lehtien sivuille Juha Juhanpoika Mattila pääsi vielä uudestaan, kun hän yritti jalkaraudoissa paeta kuljettajiltaan juhannuspäivänä kahdentoista aikaan Oriveden ja Kangasalan pitäjien rajalla. Hän oli palaamassa välikäräjiltä, missä hänelle ja Aleksanterille oli juuri langetettu mainitut kovat tuomiot. Hän oli valittanut janoa. Vanginkuljettaja lienee säälinyt kuljetettavaansa, koska lähti noutamaan läheisestä Santalan torpasta vettä. Silloin Juha sieppasi ohjakset ja karautti kärryillä karkuun. Aleksanteria kuljettaneet vankivaunut olivat sen verran jäljessä, että vasta jonkin ajan kuluttua päästiin takaa-ajoon. Kauas ei Juha ehtinyt. Hän oli jonkin matkaa ajettuaan karauttanut metsään, missä oli kivellä hakaten yrittänyt murtaa jalkarautojaan ymmärtämättä, että kalke hiljaisessa kesäillassa kuului kilometrien päähän.
Hallin Jannen olosta Siperiassa ei tiedetä tarkemmin. Hänen kerrottiin myöhemmin palanneen Suomeen, mutta havainneen, että morsian oli nainut toisen miehen. Sitten hän olisi karannut Amerikkaan ja hirtetty siellä tehtyään jälleen postityöstön. Tarina on epätodennäköinen. Varmaa on vain se, että Pohjois-Amerikan suomalaisalueilla tunnettiin Hallin Jannen teot ja maine.
Antti Häkkinen